Opaskoiran kanssa liikenteessä

Opaskoiran kanssa kuljettaessa koira ja sen käyttäjä kulkevat pääasiassa tien vasenta reunaa. Tämä parivaljakko voi kulkea myös tien oikeaa reunaa, kertoo Opaskoirayhdistys RY verkkosivuillaan. Koira osaa etsiä käskystä suojatien ja sen kohdalla se pysähtyy aina. Suojatien se kykenee etsimään joko oikealta tai vasemmalta puolelta. Liikennemerkeistä sillä ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, joten koirankäyttäjä päättää, milloin katu ylitetään ja antaa siitä komennon valjaiden toiseen päähän.

Antaessaan tietä opaskoiralliselle autoilijan olisi hyvä pysäyttää autonsa kokonaan. Näin näkövammainen voi olla varma kuljettajan aikeista. Vastaavasti polkupyöräilijän tulisi kilauttaa ajopelinsä kelloa ja tehdä sen jälkeen ohitus mahdollisimman etäältä. Samoin koiraa ulkoiluttavan olisi hyvä antaa ainakin jonkinlainen äänimerkki itsestään. Tämä siitä syystä, että näkörajoitteinen havainnoi ympäristöään pääosin kuulon varassa. Koira skannaa ensisijaisesti ympäristöään, ja sen pyrkimyksenä on viedä käyttäjänsä määränpäähän mahdollisuuksien mukaan turvallisesti.

Kyseinen nelijalkainen kumppani kykenee sujuvasti sukkuloimaan mainostelineiden ja tolppien seassa. Näiden lisäksi suuressa ihmisjoukossa puikkelehtiminen onnistuu hyvin. Kuitenkin äkkinäiset tilanteet saattavat aiheuttaa koirakolle jonkinlaisia murheita. Esimerkiksi kadunreunaan pysäköity auto ja samaan aikaan aukeava ovi ei ehdi välttämättä kiinnittää parivaljakon huomiota. Näin voi tapahtua myös ulospäin aukeavien ovien ja ulkonevien portaiden kohdalla, erityisesti kapeilla jalkakäytävillä.

Maantiellä opaskoirakko puolestaan kulkee tien vasenta reunaa. Vasemmalle päin kääntyvän tien koira ilmaisee sisentämällä risteävää tietä muutaman metrin verran. Sitten se pysähtyy ja kääntää rintamasuunnan suoraan jatkuvaa tietä kohden. Tämän jälkeen koiran käyttäjä antaa tien ylityskäskyn. Matka jatkuu suoraan oikealle kääntyvälle tielle. Kun koiralle annetaan käsky etsiä tie oikealta, sen pitää pysähtyä. Sen jälkeen eläimen on käännettävä rintamasuunta niin, että matkanteko etenee risteävän tien vasenta reunaa pitkin.

Lenkkeileminen koiran kanssa onnistuu. Sen kanssa voi harrastaa muun muassa juoksemista, hiihtoa ja sauvakävelyä. Tällöin koira kulkee käyttäjänsä edellä opasvaljaisiin kiinnitetyn joustavan narun varassa. Opaskoiran tunnistaa joko nahan- tai valkoisenvärisistä valjaista.

Jaakko Marttila,

Kynnyksen harjoittelija                                          

Nelijalkaisen kumppanin hakeminen

Opaskoira haetaan ensisijaisesti oman asuinkunnan sairaanhoitopiiristä. Arvion koiran tarpeesta tekee omalla kohdallani Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUS:n liikkumistaidon ohjaaja. Hän kartoittaa liikkumistani valkoisen kepin kanssa ja tekee arvionsa perusteella suosituksen opaskoiran saamiseksi. Tämän jälkeen menee jonkin aikaa ja päätös tipahtaa kirjeitse postilaatikosta. Suositus lähetetään näkövammaisen asuinpaikkaa lähinnä olevaan opaskoirien koulutuspaikkaan.

Hakuprosessin alkupuolella selvitetään myös, minkälaisen koiran käyttäjä haluaa. Eli haluaako näkövammainen sellaisen koiran, joka tallustelee leppoisasti omaan tahtiinsa vai vauhtihirmun, jonka kanssa voi mennä juoksemaan vaikkapa pururadalle.

– Koiran ottaminen vaatii käyttäjältään paljon, kertoo HUS:n liikkumistaidon ohjaaja Nea Marjanen.

Koiran saa 18 vuotta täyttänyt itsekseen asuva henkilö, jolla on vakituinen työ- tai asuinpaikka. Tämä perustuu siihen, että koiralle opetetaan tietyt reitit, joita sitten kuljetaan. Jos reitti vaihtuu tiuhaan, se sekoittaa koiran toimimista. Opaskoiran saaminen edellyttää myöskin, että sen omistaja kykenee huolehtimaan niin itsestään kuin koirastaan.

Koiraa ei saa siinä tapauksessa, jos näkörajoitteinen ei asu itsekseen eikä kykene huolehtimaan itsestään, saati koirasta. Jos asuu vielä esimerkiksi vanhempiensa kanssa, asia tulkitaan niin, että vanhemmat vastaavat opastamisesta. Tärkeintä on muistaa, että eniten aikaa koko prosessissa vie koiran kanssa kulkemisen opetteleminen, koska maamerkit ovat täysin erilaiset kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Koiran kanssa liikkumisen opettelu vaatii todella paljon aikaa ja Nea Marjanen toteaakin, että opetellessaan kulkemaan opaskoiran kanssa näkövammaisella ei tulisi olla opettelua häiritseviä seikkoja, vaan siihen tulisi pystyä keskittymään täysillä.

– Tärkein seikka koiran saamiselle on näkövammaisen näkökyky. Koiran saa ensisijaisesti sokea henkilö, mutta vaikeasti heikkonäköisetkin ovat oikeutettuja opaskoiraan.

Tämän nelijalkaisen niin kutsutun ”apuvälineen” saaminen edellyttää, ettei vaikeasti heikkonäköinen kykene liikkuessaan hyödyntämään näkökykyään. Mikäli näkökykyä kykenee hyödyntämään, koirasta ei ole hyötyä, koska tässä tapauksessa koiran käyttäjä itse ohjaa sitä, mihin suuntaan koira menee. Näin ei kuitenkaan tule olla, vaan koirankäyttäjän tulee luottaa eläimeen ja eläin vastaa suunnasta. Koira siis huolehtii ohjaamisesta ja sen käyttäjä antaa tarvittavat käskyt.

Jaakko Marttila,

Kynnyksen harjoittelija      

Apuvälineet näkövammaisen arjessa

Näkövammainen käyttää arjessa selviytymiseen monenlaisia apuvälineitä. Liikkumista helpottavat valkoinen keppi ja opaskoira. Valkoisen kepin näkörajoitteinen henkilö voi ostaa apuvälineitä myyvästä liikkeestä nimeltä Aviris. Kyseinen kauppa sijaitsee Helsingissä Näkövammaisten Liitto ry:ssä, osoitteessa Marjaniementie 74. Liike palvelee koko Suomea ja toimittaa tuotteet tarvittaessa postitse. Valkoisen kepin kustantaa ensisijaisesti oman asuinkaupungin apuvälineyksikkö. Omalla kohdallani se oli Espoon apuvälineyksikkö.

Kansaneläkelaitos eli Kela vastaa hintavien apuvälineiden myöntämisestä ja niiden kustantamisesta. Tämä organisaatio myöntää esimerkiksi kannettavan tietokoneen erikoisohjelmineen. Kela myöntää tämän laitteen ensisijaisesti työ-ja opiskelukäyttöön. Siksi Kelan tulee tietää, missä apuvälineitä tarvitseva opiskelee tai työskentelee ja kuinka kauan. Kansaneläkelaitos tukee vammaisen opiskelua. Saatujen tietojen avulla kartoitetaan, minkälaiset apuvälineet soveltuvat opiskeluun parhaiten.

Kansaneläkelaitos vastaa myös lukutelevision myöntämisestä. Laitteen jälleenmyyjänä toimii kuitenkin Aviris. Kela päättää hintavien apuvälineiden huoltamisesta ja kustantaa tarvittavat toimenpiteet. Lukutelevisiosta tekee suosituksen Näkövammaisten liitto. Suositus lähetetään sitten Kelan Lahdessa toimivaan yksikköön, joka vastaa apuvälineasioista. Tämän jälkeen asia käsitellään ja annetaan joko myönteinen tai kielteinen päätös. Pääasiassa päätös on kuitenkin positiivinen. Negatiiviseen päätöksen on oltava jokin painava syy.

Maksullisten ruudunlukuohjelmien myöntäminen asiakkaan käyttöön on Kelan vastuulla. Tällaisia ohjelmia ovat muun muassa JAWS, joka tulkitsee tietokoneen näyttöä synteettisen puheen kautta. Synteettisessä puheessa ei ole lainkaan äänenvaihteluita eikä äänenpainoja, kuten ihmisen puheessa. Kyseinen ohjelma on englanninkielinen ja se tuotetaan Yhdysvalloissa. Itse olen käyttänyt puheohjelmaa jo useamman vuoden ajan päivittäin.

Pistenäyttö kuuluu myös hintavien laitteiden kategoriaan. Senkin saaminen edellyttää Kelan päätöstä. Suosituksen välineestä tekee Näkövammaisten liitto. Kyseinen laite on ollut itselläni käytössä jo useamman vuoden, ja käytän sitä joka päivä. Luen sillä pääasiassa erilaisia tekstejä. Pistenäyttöjä on langallisina ja langattomina. Oma näyttöni on USB-johdolla käytettävä.

Skanneristakin on paljon iloa. Sen saamiseksi tarvitaan Kelan päätös. Sillä pystyy skannaamaan esimerkiksi lehtiä ja vaikkapa postissa tulleen paperisen laskun. Tarvittaessa verkkopankissa käytettävät avainluvut voi skannata itselleen esimerkiksi txt- tai word-muotoon. Tätä laitetta olen käyttänyt vain jonkin verran.

Jaakko Marttila,

Kynnyksen harjoittelija              

Näkörajoitteisena julkisissa joukkoliikennevälineissä

Bussin pysäyttäminen onnistuu käyttämällä bussinpysäytyskylttiä, jossa on keltainen pohja ja numerot isolla koolla mustalla värillä. Siinä on numerot myös pistekirjoituksella. Bussi tulee näkörajoitteisen kohdalle niin, että auton etuovi on aivan matkustajan edessä. Oven avauduttua kuljettaja yleensä sanoo bussin numeron. Heti kuljettajan takana on näkörajoitteisille varattu paikka. Itse istun heti kuljettajan takana aina jos mahdollista. Silloin kuljettaja voi auttaa tarvittaessa. Aina se ei kuitenkaan onnistu etenkään, jos auto on täynnä.

Helsingin seudun liikenteen joukkoliikennevälineissä näkövammaisen ei tarvitse näyttää kulkuvälineessä olevalle matkakortin lukijalle korttiaan, jos matkustajalla on valkoinen keppi tai opaskoira. Näkörajoitteinen matkustaja voi mennä kulkuneuvossa suoraan istumaan. Bussissa saan poistua kyydistä etuovesta. Samoin raitiovaunussa. Metroissa ja junissa ei ole erikseen tiettyjä paikkoja näkövammaisia varten.

Lähijunaliikenteessä asemakuulutuksista on apua, koska niistä tiedän missä ollaan menossa. Jos kuulutukset eivät syystä tai toisesta toimi, tilanne on hitusen tukala. Tällöin pitää arvata missä ollaan tai vaihtoehtoisesti kysyä joltakulta kanssamatkustajalta. Jos reitti on jo tuttu, pystyy laskemaan pysäkit. Näin tietää missä ollaan ja milloin jäädä pois. Istumapaikan löytäminen on täydessä junassa kieltämättä hankalaa. Useimmiten saa seistä koko matkan. Joskus joku tarjoaa istumapaikkaansa, mutta ei suinkaan aina.

Kaukojunissa oikeaan junaan löytää saattopalvelun avulla. Kyseinen palvelu tulee tilata VR:n asiakaspalvelusta viimeistään kaksi vuorokautta ennen matkaa. Saattopalvelua tilatessa tulee kertoa junalipun varausnumero ja päivä sekä kellonaika, jolloin on lähdössä. Lisäksi tulee kertoa mistä mihin on menossa, minkä vuoksi tarvitsee saattopalvelua ja tarvitseeko sitä myös määränpäässä. VR:n tarjoamaa saattopalvelua voivat toki käyttää esimerkiksi myös liikuntarajoitteiset.

Metrossa asemakuulutuksista on hyvinkin paljon apua. Niistä on hyötyä, koska asemien väli on lyhyt. Aina asemakuulutukset eivät kuitenkaan kuulu metrossa. Tällöin on vain laskettava pysäkkien lukumäärä sillä reitillä, jota käyttää. Näin voin varmistua siitä, että jään oikealla pysäkillä kyydistä pois. Metrossa istumapaikan löytäminen ei sen täynnä ollessa ole lainkaan helppoa. En nimittäin näe, missä sattuu olemaan vapaata tilaa. Maanalaisella kulkiessani ei juuri kukaan koskaan tarjoa omaa istumapaikkaansa vaunun ollessa pullollaan ihmisiä. Lähinnä minulle tarjotaan joskus apua mennessäni kyytiin. Samoin käy silloin tällöin juna-asemalla.

Jaakko Marttila,

Kynnyksen harjoittelija

 

 

Kysely vammaisille korkeakouluopiskelijoille ja vammaisille korkeakoulutetuille!

OLETKO JO VASTANNUT? Osallistu 19.3 mennessä!
Kysely vammaisille korkeakouluopiskelijoille ja vammaisille korkeakoulutetuille!

Kysely opiskelijoille:
https://www.webropolsurveys.com/S/74EC99BC4560CEC8.par

Kysely valmistuneille:
https://www.webropolsurveys.com/S/3B64DB48CB0F7CD3.par

Euroopan sosiaalirahaston rahoittamassa Tarinoista voimaa -hankkeessa (2016-2019) tehdään selvitystä, jonka tuloksia käytetään vammaisten korkeakouluopiskelijoiden työllistymisen tueksi luotavan voimaannuttavan verkkopalvelun kehittämisessä. Selvityksen pohjaksi toteutetaan kaksi kyselyä, jotka kohdennetaan vammaisille korkeakouluopiskelijoille sekä vammaisille korkeakoulusta valmistuneille. Opiskelijoille suunnatun kyselyn kautta selvitetään vammaisten korkeakouluopiskelijoiden työllistymiseen liittyviä kokemuksia, näkemyksiä sekä tiedon ja tuen tarpeita. Valmistuneille tarkoitetun kyselyn avulla kerätään kannustavia tarinoita työelämästä.

Yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan yhteensä 4 kpl 20 e:n lahjakortteja.

Vastauksia toivotaan kaikilta, joilla on jokin vamma tai toiminnan rajoite.

Edistetään yhdessä vammaisten ihmisten osallistumista yhteiskuntaan niillä tiedoilla ja taidoilla, joita he kehittävät eri puolilla Suomea sijaitsevissa korkeakouluissa!

Lisätietoa: Annina Heini, VTM, suunnittelija, Kynnys ry, Tarinoista voimaa –hanke, p. 040 9401399, annina.heini@kynnys.fi

 

Tietotekniikka apuna näkövammaisen arjessa

Monet tietotekniset ratkaisut helpottavat näkörajoitteisen arkea. Kuitenkin alati digitalisoituva maailma tuo omat haasteensa. Vielä tänä päivänäkin on sellaista materiaalia, joka ei ole ruudunlukuohjelmaa käyttävälle saavutettavaa. Ruudunlukuohjelman toiminta kun perustuu pitkälti synteettisen puheen tuottamiseen, ja sitä kautta ohjelma välittää ruudun sisältämän informaation laitteen käyttäjälle.

Kuvapohjaiset internet-sivut ovat näkörajoitteiselle suorastaan painajainen, koska niiden sisällön selvittäminen ilman näkevän apua on käytännössä täysin mahdotonta. Ruudunlukuohjelma ei osaa tulkita kuvapohjaista materiaalia mitenkään, koska puhesyntetisaattorin toiminta perustuu tekstin tulkitsemiseen. Toki sellaisiakin sovelluksia on, jotka ottavat kuvan kuvattavasta kohteesta ja välittävät sen jälkeen aineiston käyttäjälle. Lähtökohtaisesti kuvat kuitenkin ovat saavuttamattomia minulle eli vaikeasti heikkonäköiselle ja sokealle henkilölle.

Tietyntyyppiset internet-sivut aiheuttavat näkörajoitteiselle päänvaivaa. Internet-sivusta tulee saavuttamaton, jos sen sisältö perustuu joko kuvalliseen tai graafiseen esittämiseen. Apuvälineet eivät nimittäin osaa tulkita graafisia esityksiä juuri lainkaan. Tällöin sivun sisällön selville saaminen ei onnistu ilman näkevän apua.

Toisaalta hyvinkin saavutettavia verkkosivustoja löytyy. Esimerkki tällaisesta on Yleisradion verkkosivut. Niitä pystyy hyvin selaamaan apuvälineillä. Saavutettavat verkkosivut ovat sellaiset, että linkit on aseteltu niissä loogisesti, ja ne pystyy helposti löytämään. Näiden sivustojen sisältö ei ole liian graafinen tai muulla tavoin liian visuaalinen eikä sivupohja perustu kuvalliseen sivupohjaan.

Joskus sivun suunnittelu ja sen toteutus saa aikaan sen, että sivustosta tulee käytännössä saavuttamaton. Esimerkkinä tällaisesta hankalasti saavutettavasta sivustosta on Google Classroom. Tuon sivun käytöstä allekirjoittaneella on kokemusta. Sen sisältö on liian hankalasti löydettävissä apuvälineitä käytettäessä. Kyseinen sivu on mitä ilmeisemmin tehty jollekin graafiselle pohjalle.

Tietyissä tilanteissa tiedostonmuodon muuttaminen tulee kyseeseen. Kaikki materiaali ei nimittäin ole heti saavutettavassa muodossa. Välillä materiaalin kanssa saa askarrella melkoisesti, ennen kuin sen saa luettavaan muotoon. Powerpoint-tiedostot tuottavat eniten päänvaivaa, ja niiden esteellisyydestä minulla on kokemusta. Niitä ei tällä hetkellä voi lukea Windows-laitteilla lainkaan, koska laitteissa toimiva ruudunlukuohjelma ei osaa tulkita niitä. Itse Powerpoint-tiedoston luominenkaan ei onnistu millään lailla.

Jaakko Marttila,

Kynnyksen harjoittelija

 

Esteellisen ympäristön haasteet näkörajoitteiselle

Esteellinen ympäristö tuo haasteensa myös näkörajoitteiselle. Esimerkiksi jalankulkuväylällä olevat liikkeiden mainoskyltit aiheuttavat hankaluuksia. Ne ovat usein aika keskellä tietä varsinkin, jos jalankulkutie on kapea, kuten useat jalankulkuväylät pääkaupungissamme ovat. Mainoskyltteihin voi törmätä helposti, koska ne eivät ole selkeästi havaittavissa. Allekirjoittaneella on kokemusta mainoskyltteihin osumisesta.

Samoin kulkemista haittaavat ydinkeskustassa jalkakäytävälle päin aukeavat liikkeiden ovet. Ne ovat usein apposen auki ja silloin niitä ei voi havaita ajoissa. Niihin törmää varsin helposti. Ongelmia tuottaa kapealla kadulla yhtäkkiä eteen tulevat portaat. Niitä ei usein ole merkitty mitenkään. Tai, vaihtoehtoisesti, keskelle jalkakäytävää pysäköidyt autot. Kun moottori ei ole päällä, esteen havaitseminen on mahdotonta. Liki piti -tilanteita on ollut useita.

Erityisesti talvi tuo hankaluuksia kulkemiseen lumen vuoksi. Talven tultua tien reunoja ei enää erota valkoisella kepillä ja oikean reitin havaitseminen on haasteellista. Runsas lumimäärä nimittäin aiheuttaa sen, että tien reunan seuraaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Eksymisen vaara kasvaa suureksikin talven tultua. Lisäksi erilaisten esteiden havaitseminen lumen seasta on vaikeaa. Toki liukkaus tekee omat kepposensa ja omalla kohdallani jään havaitseminen ei onnistu mitenkään. Valkoisella kepillä jäätä ei huomaa, koska kepin kärki vain liukuu jään päällä. Näin ollen kulkemisesta tulee liukkailla erittäin haastavaa ja vaivalloista. Kävellä saa aivan kieli keskellä suuta.

Toki erilaiset liiketilatkin tuovat omat haasteensa. Hyllyjen sijoittelu ja muut tavaralliset tasot tekevät näkörajoitteisen kulkemisesta haastavaa. Portaikot aiheuttavat hankaluuksia silloin, jos niissä ei ole kaidetta lainkaan tai kaiteessa on kiinni jotain, joka estää sen käytön. Portaikoissa tulisi olla kaiteet helpottamassa kulkemista ja samalla niiden tulisi mahdollisuuksien mukaan olla esteettömiä.

Työmaat ovat näkövammaiselle suoranainen päänvaiva. Niiden seurauksena kulkujärjestelyt muuttuvat ja kuljettavan reitin löytäminen on varsin vaikeaa. Hankaluuksia aiheuttavat niin rakennustelineet kuin tietyömaatkin. Näitä kumpaakaan ei ole mahdollista havaita ja tilanteesta tekee tukalan se, että näkövammaisena en voi olla lainkaan varma siitä, mitä kautta työmaan pystyy kiertämään tai onko kiertomahdollisuutta lainkaan. Minulla on henkilökohtaisesti kokemusta tiukoista tilanteista työmaiden kohdalla.

Jaakko Marttila,

Kynnyksen harjoittelija

 

 

Sukkulointia Helsingin ydinkeskustassa

Pysäytän bussin käyttäen bussinpysäytyskylttiä, koska en näe bussin numeroa. Kyltin avulla pystyn pysäyttämään vieläpä oikean bussin, koska se pysähtyy kohdalleni, jos kyseinen bussi on se, johon olen menossa. Mikäli näin ei ole, bussi ajaa ohitseni.

Junan löydän yksinkertaisesti siten, että opettelen sen laiturin paikan, josta junani lähtee. Leppävaaran juna-asema ei tuota kovin suuria vaikeuksia. Siellä on neljä raidetta ja oma junani on bussipysäkkejä lähimpänä olevalla raiteella. Helsingin päärautatieasemalla oikean junan löytäminen tuottaa jo hieman hankaluuksia, koska raiteita on paljon ja monta junaa lähtee samaan aikaan. Olen opetellut lähijunien raiteiden paikat laskemalla ne numeroittain. Näin osaan suunnistaa esimerkiksi raiteelle 16. Jos junani lähtee raiteelta 18, tiedän, että minun pitää mennä kaksi raidetta vasemmalle päin.

Kulkeminen Helsingin päärautatieasemalta Siltasaarenkadulle onnistuu ihan hyvin. Teen matkan jalan. Reitti on muuten selkeä, mutta hankaluuksia tuottavat jalkakäytävällä olevat mainoskyltit. Niihin voi törmätä, koska en näe niitä kuin aivan kohdalla. Olisi suotavaa, että mainoskylttejä ei laitettaisi aivan talon seinän viereen, koska käytän valkoista keppiä ja kuljen tänne tullessani seinän viertä. Seinän vierustan olisi hyvä olla esteetön näkövammaisen liikkumisen kannalta. Seinän viertä kulkemalla paikallistan sijaintini ja huomaan talon kulman parhaiten. Näin kulkeminenkin on hieman turvallisempaa, kun ei tarvitse koko ajan pelätä pyöräilijöitä. Pyöräilijät kun tuppaavat ajamaan aika kovaa, eritoten keskustassa.

Oman haasteensa matkalla tuovat kuusi kadunylityskohtaa. Niissä on kyllä liikennevalot, mutta kyseisissä liikennevaloissa ei ole lainkaan ääniohjausta, joka kertoisi piippaamalla, milloin kadun voi turvallisesti ylittää. Nopeasti piippaava ääni kertoo, että valo on vihreällä ja kadun voi ylittää. Hitaasti piippaava ääni puolestaan tarkoittaa, että valo on joko keltaisella tai punaisella — näin ollen katua ei voi ylittää. Ääniohjatut liikennevalot helpottavat kulkemistani, koska en näe liikennevaloja. Ilman ääniohjausta olen niin sanotusti pallo hukassa ja on turvauduttava kanssakulkijoihin. Siinäkin on sudenkuoppansa. Jokuhan voi mennä päin punaisia, mutta minä en sitä tiedä.

Tämä tilanne tuntuu täysin käsittämättömältä. Ollaanhan kuitenkin aivan pääkaupunkimme ydinkeskustassa. Siellä kulkee aivan varmasti paljon jalankulkijoita. Muitakin ääniohjaus tuolla välimatkalla voisi auttaa. Mikäköhän ajatus on ollut, ettei kuudessa kadunylityskohdassa päärautatieasemalta Siltasaarenkadulle ole ainoassakaan kohdassa ääniohjauksella varustettua liikennevaloa? Onkohan siinä jokin säästösyy? Vai onko pääkaupunkimme liikennesuunnitteluvirasto ajatellut, ettei tuolla välimatkalla tarvita lainkaan ääniohjausta? Ääniohjaus olisi kyllä paikallaan. Hirvittää kulkea noita kohtia, kun ei voi olla täysin varma siitä, milloin kadun voi ylittää.

Katujen ylittäminen tapahtuu omalla kohdallani täysin kuulon varaisesti, samoin kuin muukin liikenteessä liikkuminen. Kuuloni avulla skannaan ympäristöäni, koska näkökykyni on varsin heikko ympäristön tarkkaan havainnoimiseen. Kulkemiseni tapahtuu valkoista keppiä käyttäen ja vahvasti kuuloaistia hyödyntäen.

Ääniohjauksella varustetuista liikennevaloista on itselleni valtava apu. Mikäli niitä ei jossakin risteyksessä ole, homma muuttuu hiukan hankalaksi ja samalla epävarmaksi. Pitää vain luottaa siihen, että autoilijat pysähtyvät suojatien eteen nähdessään valkoisen kepin kanssa kulkijan. Näin he kyllä usein tekevätkin, mutta eivät suinkaan aina. Niitäkin tilanteita on koettu, kun autoilija vain painaa edestä menemään.

Toisaalta jo lukioaikanani oli yksi tienylitys, jossa ei ollut lainkaan liikennevaloja. Suojatie siinä kohtaa kyllä oli. Piti ylittää Vanha Turuntie, joka sijaitsee Espoossa. Kyseisessä kohtaa autojen nopeus on 40 kilometriä tunnissa ja liikennettä on kumpaankin suuntaan. Näin jälkeenpäin on herännyt kysymys, miksi ihmeessä tuossa kohtaa ei ole liikennevaloja, kun siitä kulkee koululaisia tiuhaan. Liikennevalot olisivat varmasti lisänneet turvallisuutta, koska ne jarruttavat autoilijoiden intoilua edes vähän. Ellei liikennevaloja ole lainkaan, autoilijat ovat päälle päsmäreitä ja jalankulkija on tällaisessa tilanteessa sivuroolissa.

Kynnyksen harjoittelija Jaakko Marttila esittäytyy

Olen 22-vuotias vaikeasti heikkonäköinen nuori. Opiskelen Laajasalon opistossa kirjoittavaksi ja tiedottavaksi toimittajaksi.

Aloitin opinnot Laajasalon opistossa viime vuoden elokuussa ja koulutus kestää tämän vuoden toukokuun loppuun asti. Tätä koulua ennen kävin lukion ja pääsin ylioppilaaksi syksyllä 2015. Olen kirjoittanut uutisia, kolumneja ja reportaaseja. Olen tehnyt myös lukuisia haastatteluja niin puhelimitse kuin kasvotustenkin.

Toimittajan työssä minua kiinnostaa informaation välittäminen muille ja koen, että olen hyvä kirjoittava toimittaja, koska pystyn ilmaisemaan itseäni sujuvasti ja selkeästi kirjallisesti.

Tykkään tehdä juttuja monenlaisista aiheista ja pystyn näppärästi etsimään tietoa internetistä. Pidän kirjoittamisesta ja minulta tulee tekstiä helposti. Minulla on hyvä muisti ja kirjoitan sujuvasti kymmensormijärjestelmällä ja hallitsen tietokoneen peruskäytön. Lisäksi käytän pistenäyttöä ja tietokoneen näytön lukemiseen ruudunlukuohjelmaa, koska en näe lukea tietokoneen ruudulla olevaa tekstiä.

Liikkuessani käytän valkoista keppiä ja en näe toisesta kuin hahmon, kasvonpiirteitä en lainkaan. Tarkkaa näkökykyä minulla ei ole, joten valokuvien ottaminen juttuja varten on haasteellista, samoin kuin videoiden tekeminen. Näön haitta-asteeni on 100 prosenttia. Liikkumisnäköä on jonkin verran, joten kykenen liikkumaan sujuvasti tutuissa paikoissa. Vieraissa paikoissa on kuitenkin hankala liikkua yksin. Silloin tarvitsen avustajaa. Reitit opin opettelemalla ne jonkun kanssa ja kulkemalla kyseiset reitit muutaman kerran.

Haastattelut teen äänittämällä ne äänityslaitteella, jonka olen saanut Kelalta apuvälineeksi opiskeluihin. Kyseisellä laitteella voi kuunnella myös äänikirjoja.

Harrastan haitarinsoittoa ja partiota. Koen, että nämä harrastukset ovat tuoneet minulle lisää perspektiiviä ja ennen kaikkea luovuutta. Haitarinsoittaminen on tuonut luovuutta ja partion harrastamisen myötä olen saanut enemmän sosiaalisia kontakteja, ja niistä on apua paljonkin toimittajan töissä, koska toimittajan on hyvä kyetä avaamaan suunsa ja on pystyttävä kommunikoimaan oikeastaan kenen kanssa vain. Olen harrastanut haitarinsoittoa muutaman vuoden ja näppäilen perinteistä haitarimallia eli näppäinmallia. Partiota olen puolestaan harrastanut jo useamman vuoden.

Kuuntelen myös musiikkia vapaa-ajalla ja liikun säännöllisesti. Seuraan aktiivisesti eri urheilulajeja ja olen niin sanottu penkkiurheiluhullu. Seuraan eri lajien arvokilpailuja ja tiedän suhteellisen paljon eri urheilulajeista. Toki tiedän eri musiikkityyleistäkin ja hevi ja rock ovat suosikkimusiikkityylejäni. Musiikkiharrastuksen myötä olen kiinnostunut myös jazzista.

Odotan tältä harjoittelujaksolta voivani tehdä erilaisia juttuja ja tuovani niihin erilaisia näkökulmia. Toivon pystyväni tuomaan juttuihin myös omaa näkökulmaani, mutta samalla pyrin tekemään juttuja erilaisten vammaisryhmien näkökulmista. Voisin esimerkiksi tehdä juttuja muutamasta näkövammaisesta ja siitä, miten he ovat pärjänneet työelämässä ja minkälaista heidän työntekonsa on. Haastattelut voisi tehdä naamatusten.

Lisäksi voisin tehdä jutun Leppävaarassa sijaitsevasta uimahallista ja sen esteettömyysseikoista. Tekisin mielelläni jutun työmatkastani tänne Kynnys ry:hyn. Yksi mahdollisuus on kirjoittaa pääkaupunkiseudulla liikennöivistä lähibusseista eli niin sanotuista palvelulinjoista. Voisin tehdä juttuja eri paikkojen esteettömyydestä ja tuoda näihinkin juttuihin hieman näkövammaisnäkökulmaa.

jaakko