Hymyt

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Pakolaisleiri, mitä mielikuvia se herättää? Pölyä, likaa, roskia, rikkinäisiä vesisäiliötä, kontteja, virtsan hajua, rasvan hajua. Lapsia, lapsia, lapsia. Kaikkea sitä. Mutta myös hymyjä. 

Bekaanlaaksossa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa leirissä minua ihmetyttävät ennen kaikkea hymyt. Niitä on niin paljon. Iloiset, ujot, varaukselliset, varauksettomat, vilpittömät hymyt. 

Miten näin paljon hymyjä on voinut kertyä näin pienelle alueelle?   

Näillä ihmisillä on takanaan kodin menetys, puolison menetys, lapsen menetys, äidin tai isän menetys, kenties koko perheen tai terveyden menetys.  

Ja sitten on pienempiä menetyksiä: aseman menetys, statuksen menetys, identiteetin menetys, arvokkuuden menetys.  

Miten ihmiset jaksavat hymyillä? Mistä hymy tulee?  

Lapset eivät leirillä pääse kouluun. Se ei ole mahdollista. Koulutettujen hyvinvoivien sivistyneiden perheiden lapset eivät pääse kouluun. Köyhien perheiden lapset eivät pääse kouluun.  

Syyriassa on vanha kulttuuri, se on koulutettujen ja hyvin rikkaasta perinteestään tietoisten ihmisten maa. Tietokirjailijoitten residenssi sijaitsi vielä kymmenen vuotta sitten Damaskoksessa. Nämä ihmiset eivät ole eläneet missään slummissa. Heillä on ollut oma pieni puutarha, oma talo, oma lähikoulu, oma yliopisto.  

Nyt he elävät täällä muutaman sadan kilometrin päässä kotikaupungeistaan, tietämättä voivatko palata ja milloin. Vai käykö heille kuten Palestiinan pakolaisille, että he eivät voi palata milloinkaan, eivätkä edes heidän lapsensa? 

 

Pientä valoa Lenan ja Aleksejn elämässä!

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Kalle Könkkölän ja Aleksej Karlovin ystävyys alkoi, kun Aleksej vieraili Suomessa. Silloin voimakastahtoinen Aleksej teki Kalleen vaikutuksen, samoin kuin Kalle Aleksejhin. Muutama vuosi aiemmin Aleksej oli lukenut Kallen venäjännetyn elämäkerran ja kiinnostunut miehestä. Kun mahdollisuus matkustaa Suomeen ilmaantui, Aleksej halusi ehdottomasti tavata Kallen. 

Neljä vuotta myöhemmin tapahtumapaikkana on Moskova. Karlov on yhdessä naisystävänsä Lena Frolovan kanssa tullut vammaisten inkluusioseminaariin Kallea tapaamaan. Kalle ja muu suomalaisseurue on vieraillut Aleksej’n kodissa Sairaala 20:ssä kahteenkin otteeseen kolmen viime vuoden aikana. 

Nyt kuulemme, mitä kirjailija Karlovin elämässä on muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme hänet.  

Pääasia on edelleen voimassa: Lena haluaa olla Aleksejn kanssa.  

 –Aleksej on rauhallinen ja viisas mies, rakastan häntä. 

Lenan ja Aleksejn tarina alkoi, kun Lena kävi vapaaehtoistyöntekijänä Moskovassa sairaala 20 :ssä. Lena tutustui lahjakkaaseen mutta pahasti cp-vammaiseen Aleksejhin ja halusi auttaa. Vähitellen suhde syveni rakkaudeksi. Nyt Lena olisi valmis avioliittoon, mutta käytännön yhteiselämän tiellä on edelleen monenlaisia ylitsepääsemättömiä esteitä. 

 –Miten voisin muuttaa Moskovaan ja jättää työni, miten selviäisimme ilman ulkopuolista apua ja mistä saisimme asunnon?, Lena pohtii. 

Sitä paitsi Lenalla on velvollisuuksia myös kotikaupungissaan, hänelle on langennut vanhan äidin hoitovastuu. 

Pariskunta sai kokeilla hivenen yhteiselämää kaksistaan, kun Lenan ystävä vuokrasi heille asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Siellä vietettiin juuri Aleksej’n syntymäpäiviä. Mutta taas on edessä paluu karuun arkeen. Aleksej asuu laitoksessa ja Lena omassa kodissaan.  

Entä laitos? Siellä Aleksej asuu yhdessä kehitysvammaisen Diman kanssa, joka auttaa Aleksej’ta käytännön toimissa silloin kun hoitaja on varattu. Iltaisin ja öisin  kuuttakymmentä ihmistä varten on yksi hoitaja, joten Aleksej tarvitsee joka ilta ja aamu Diman apua. 

Nyt parannusta on tullut siten, että Aleksej pääsee ulos myös iltaisin silloin, kun Lena on paikalla. Lena on saanut kerroksen hissin avaimen. Turvallisuussyistä asukkaat on lukittu sisälle ilta-aikaan.  

Aleksej kirjoittaa edelleen ahkerasti aforsimeja ja haaveilee päsevänsä visiitille Suomeen. Kalle ehdottaa, että aforismit, vaikkapa kolmekymmentä kappaletta, voisi kääntää suomeksi. Kallen elämäkerran uusi venäjänkielinen laitos on tulossa painosta. Sitä kaivataan.  

 

”Kiitos, että olen hengissä”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Kiitos henkiin jäämisestä on ensimmäinen tunne. Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta kotoisin oleva opettaja Joseph Hbigo Elia, 62, tiivistää yleisen tunnelman sanoiksi.

-Joka aamu kun herään, kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä. 

Noin kolme vuotta sitten perheenisä ja opettaja Joseph sairastui syöpään ja hänen molemmat jalkansa amputoitiin. Juuri kun hän oli saamassa ensimmäiset proteesinsa, sota saavutti perheen. Oli lähdettävä pakosalle.  

Ensimmäiseksi kodin jättivät vaimo Janet ja lapset John, 18, Assjob, 12, Emma, 11, ja Lokomba, 6. Isä pakeni pääkaupunkiin Jubaan ja sieltä perheensä perässä ensin rajalle ja sitten kuukausi myöhemmin Bidi Bidiin. 

-Ei ole mitään muuta keinoa kuin hyväksyä tapahtunut, on lähdettävä siitä tilanteesta mikä on, Joseph pohtii ”talonsa” takapihalla, pihan ainoassa varjossa.  

Talo on rakennettu teltan viereen naapurien avustuksella. Se on tehty savesta ja kattona ovat oljet. Tällä hetkellä Joseph ei myöskään saa mistään syöpälääkkeitään. Terveysasemalta ilmoitettiin, että niitä ei kustanneta. Onneksi kaikki lapset käyvät Kirkon Ulkomaanavun rakentamaa koulua. Rauhallisen oloinen ja sivistynyt mies haluaisi vielä kerran opettaa itse lapsia.  

Herää ajatus, josko hän voisi mennä opettajaksi Tuajijin kouluun. Ehkä itse vammainen opettaja voisi toimia esikuvana vammaisille lapsille? Tuajijin koulusta ollaan tekemässä inklusiivista, opiskelemassa on myös vammaisia lapsia. 

Mutta miten matka kouluun onnistuisi: maasto on lohkareista ja välillä kulku katkeaa puroon ja töyrääseen. Entä jos Joseph muuttaisi lähemmäs koulua?