Kansainvälisessä työssä tarvitaan vammaisia naisia!

Teksti: Sanni Purhonen

Kuva: Ismo Helén

Mina Mojtahedi ajaa monin tavoin vammaisten asioita

”Toimin vammaisasioiden inkluusion koordinaattorina kansainvälisellä Punaisella Ristillä ja edistän vammaisten huomioimista humanitäärisessä avussa. Sanoisin, että olen nainen, liikuntavammainen, urheilija ja ravitsemustieteen tohtori – siis yhdenvertaisuuden edistäjä monella eri sektorilla. Vammaisten oikeudet kuitenkin yhdistävät kaikkea, mitä olen tehnyt ja teen.

Minulla on selkäydinvamma, vammauduin 13-vuotiaana tulehduksen seurauksena. Teininä suurimmat huolet olivat kaverisuhteissa. Liikuntavammaisuus toki toi jännitteitä, mutta olin muutenkin erilainen, minulla oli monikulttuurinen koti, isäni on iranilainen.

Aloin urheilla kilpaa lukiossa ja kiinnostuin ihmisen fysiologiasta ja kehon toiminnasta. Huomasin, että monet vammaiset urheilijat joutuvat taistelemaan painonsa kanssa ja mietin mistä se aiheutuu. Sitten kiinnostuin myös kehitysmaiden ravitsemusasioista.

Ammattiurheilijan urani aloitin kelaajana ja olin mukana Atlantan paralympialaisissa. Koriksesta löysin päälajini, tykkään porukalla treenaamisesta ja yhdessä tekemisestä. Suomessa naisilla ei vain ollut omaa joukkuetta – ja niin päädyin pelaamisen kautta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Urheilusta myöhemmin pelasin vielä pyörätuolicurlingia.

Valmistuttuani hain tutkijan paikkoja, kehitysmaa-alan työt ja ravitsemus olisivat kiinnostaneet, mutten päässyt edes haastatteluihin. Epäiltiin, etten pystyisi tekemään töitä syrjäseudulla, minussa nähtiin vain liikuntavamma. Vaikkei kaikki tutkimus tapahdu missään syrjäkylissä, ennakkoluuloja oli. Kun myöhemmin pääsin Kynnykseen kehitysyhteistyökoordinaattoriksi, usein valtavirtajärjestöissä oltiin yllättyneitä, että pystyin toimimaan kentällä.

Kun sain työnhaun vaikeuksien jälkeen mahdollisuuden pelata koripalloa ammattilaisena, tartuin tilaisuuteen. Suomessa pyörätuolikoripalloon ei ole riittävästi satsattu, ei voi päästä esimerkiksi maajoukkueeseen. Halusin katsoa, miten pitkälle pääsen.

Inkluusiotyötä Punaisella Ristillä

Nykyisin siis työskentelen Punaisen Ristin päämajassa Genevessä. Niin yllättävää kuin se onkin, Punaisen Ristin kokonaisuudessa ei ole aiemmin tarpeeksi huomioitu inkluusiotyötä, vaan vammaiset ovat olleet näkymättömiä tai unohtuneet. Olen ollut töissä vasta lyhyen aikaa ja olen koittanut saada esimerkiksi humanitäärisen avun vesi- ja sanitaatiosektoria inklusiivisemmaksi. Työni on myös sisäistä tietoisuuden lisäämistä siitä, miten vammaiset huomioidaan ja miksi se ylipäänsä on tärkeää.

Vaikka työn määrä on valtava, mahdollisuuksia on paljon. Yritän edistää sitä, että järjestöistä tulisi inklusiivisia, kohtuullisten mukautusten periaatteisiin sitoutuen. Tarvitsisimme lisää monimuotoisia henkilöresursseja. Järjestön vammaiset työntekijätkään eivät välttämättä tiedä, mitä heillä olisi oikeus pyytää tai edes, että heidät voi luokitella vammaisiksi, mutta he kertovat minulle vammoistaan.

Punaisen Ristin kansainvälinen liitto on melko esteettömissä tiloissa ja olen auttanut uusien tilojen suunnittelussa. Komitean rakennukset puolestaan ovat vanhoja ja niissä on menty huonoon suuntaan. Kaikissa hankinnoissa tulisikin huomioida saavutettavuus. Tässäkin auttaisi jos saataisiin enemmän vammaisia töihin, silloin nämä asiat paremmin ymmärretään. Paljon on tietoisuudesta kiinni, ihmiset eivät ole tahallaan tietämättömiä tai unohda vammaisia. Tarvitsisimme enemmän myös vammaisia vapaaehtoisia mukaan toimintaamme, Punaisen Ristin liikkeessä on kuitenkin miljoonia vapaaehtoisia.

Minulla on paljon annettavaa ja samalla opin koko ajan uutta, se on työssäni parasta. Pidän myös työn ilmapiiristä, joka on hyvin kansainvälinen. Geneve on mäkinen kaupunki, joka on tietysti rankkaa. Esteetön asunto oli vaikea löytää, sillä alueen rakennukset ovat vanhoja.  Arki käy liikkuessa raskaaksi ja aina sataa. Mutta kaupunki on todella kaunis ja sijaitsee kaiken keskellä. Lumihuippuiset vuoret ovat ihmeellisiä. Suomesta ikävöin tietysti ystäviä ja perhettä.

Kaikki Kynnyksellä oppimani on ollut nykyisessä työssäni arvokasta, alkaen siitä, miten ymmärrän itsenäisen elämän ja yhdenvertaisuuden. Olen saanut ajattelumallini ja ensimmäiset työmahdollisuuteni Kynnykseltä. Niin saatoin oppia kehitysmaa-alaa.

Ylipäänsä olisi tärkeää valtavirtaistaa vammaisia naisia mukaan kehitysyhteistyöhön. Itse vammaisina naisina voimme näyttää esimerkkiä muille vammaisille naisille. Lisäksi on olennaista pitää mielessä ruohonjuuritason vammaisten näkökulma. Sen takia me teemme tätä työtä.”

Pöydältä löytyy koraani ja raamattu

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Faik Berishan yöpöydältä löytyy sekä koraani että raamattu. Hän uskoo, että vaikka uskonnot hivenen poikkeavat toisistaan, Jumala on kaikille sama.

Faik Berisha, 62, pahoittelee asuntonsa ovella, että hänen vaimonsa Marina ei ole paikalla. Vaimo on joutunut yllättäen järjestämään setänsä hautajaisia. Kun Faik ja Marina aikanaan tutustuivat, Faik tajusi heti että Marina on hänen elämänsä nainen. Nytkin Marinan nimi toistuu useasti. Marina auttaa ja ymmärtää…

– Marina olisi niin mielellään tavannut teidät, Faik tilittää.

Saan kuulla, miten Faik vammautui yllättäen liki kolmekymmentä vuotta sitten rakennusonnettomuudessa, miten hänet kursittiin kokoon Belgradissa. Halvaantuminen vei häneltä sekä kävelykyvyn että vaikutti käsien toimintakykyyn.

Saan kuulla yksinäisestä kahdesta vuodesta kotikylässä Ilapusnikissa, kun hän ei suostunut häpeän takia lähtemään kodin ulkopuolelle. Hän häpesi vammaisuuttaan ja miehisyyden menettämistä. Toivoa loivat kuitenkin kaksi pientä lasta ja se, että vaimo pysyi rinnalla eikä rakkaus näivettynyt.

Toinen Faikin elämään vaikuttanut tärkeä henkilö on Kosovon vammaisliikkeen tukipilari ja suuri mies Halit Ferizi. Halit ajoi vammaisia ihmisiä ulos maailmalle.

– Hän pakotti minut liikkeelle. Hän opetti, miten autoon noustaan, miten kadulla kelataan ja miten voin pyytää apua arvokkuuttani kadottamatta.

Haastattelun aikana Faik palaa Halitin merkitykseen aina uudestaan. Myös Halit oli selkäydinvammainen, mutta se ei estänyt häntä toimimasta. Pian Halitin tapaamisen jälkeen Faik lähti mukaan vertaistukitoimintaan ja alkoi toisten selkäydinvammaisten kanssa kiertää koteja, joissa vammaiset piileskelivät.

– Silloin tajusin, että juuri häpeä on kaiken toiminnan este ja juuri häpeä saa meidät passiivisiksi.

Viime vuosina Faikin passiivisuuden syy on kuitenkin ollut hyvin käytännöllinen. Hän nimittäin asuu neljännessä kerroksessa, eikä talossa ole hissiä. Ulos kadulle Faik pääsee kerran kuussa, kun vanhin poika hitaasti työntelee isän alakertaan. Ensi keväänä on tarkoitus löytää asunto, josta pääsee ulos.

– Silloin menen ensimmäiseksi kirkkoon, moskeijaan tai sitten Handikosiin.

Faik on myös yksi niistä, jotka ovat alkaneet saada Handikosin ajamaa vammaistukea. Hän saa tällä hetkellä 375 euroa kuussa ja se on paljon työttömälle perheelle. Marina on työtön, samoin aikuinen poika, joten 375 euroa on suuri raha. Joidenkin tilastojen mukaan noin 75 prosenttia kosvolaisista on työttöminä!

kehyjuttu