Hymyt

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Pakolaisleiri, mitä mielikuvia se herättää? Pölyä, likaa, roskia, rikkinäisiä vesisäiliötä, kontteja, virtsan hajua, rasvan hajua. Lapsia, lapsia, lapsia. Kaikkea sitä. Mutta myös hymyjä. 

Bekaanlaaksossa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa leirissä minua ihmetyttävät ennen kaikkea hymyt. Niitä on niin paljon. Iloiset, ujot, varaukselliset, varauksettomat, vilpittömät hymyt. 

Miten näin paljon hymyjä on voinut kertyä näin pienelle alueelle?   

Näillä ihmisillä on takanaan kodin menetys, puolison menetys, lapsen menetys, äidin tai isän menetys, kenties koko perheen tai terveyden menetys.  

Ja sitten on pienempiä menetyksiä: aseman menetys, statuksen menetys, identiteetin menetys, arvokkuuden menetys.  

Miten ihmiset jaksavat hymyillä? Mistä hymy tulee?  

Lapset eivät leirillä pääse kouluun. Se ei ole mahdollista. Koulutettujen hyvinvoivien sivistyneiden perheiden lapset eivät pääse kouluun. Köyhien perheiden lapset eivät pääse kouluun.  

Syyriassa on vanha kulttuuri, se on koulutettujen ja hyvin rikkaasta perinteestään tietoisten ihmisten maa. Tietokirjailijoitten residenssi sijaitsi vielä kymmenen vuotta sitten Damaskoksessa. Nämä ihmiset eivät ole eläneet missään slummissa. Heillä on ollut oma pieni puutarha, oma talo, oma lähikoulu, oma yliopisto.  

Nyt he elävät täällä muutaman sadan kilometrin päässä kotikaupungeistaan, tietämättä voivatko palata ja milloin. Vai käykö heille kuten Palestiinan pakolaisille, että he eivät voi palata milloinkaan, eivätkä edes heidän lapsensa? 

 

Pientä valoa Lenan ja Aleksejn elämässä!

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Kalle Könkkölän ja Aleksej Karlovin ystävyys alkoi, kun Aleksej vieraili Suomessa. Silloin voimakastahtoinen Aleksej teki Kalleen vaikutuksen, samoin kuin Kalle Aleksejhin. Muutama vuosi aiemmin Aleksej oli lukenut Kallen venäjännetyn elämäkerran ja kiinnostunut miehestä. Kun mahdollisuus matkustaa Suomeen ilmaantui, Aleksej halusi ehdottomasti tavata Kallen. 

Neljä vuotta myöhemmin tapahtumapaikkana on Moskova. Karlov on yhdessä naisystävänsä Lena Frolovan kanssa tullut vammaisten inkluusioseminaariin Kallea tapaamaan. Kalle ja muu suomalaisseurue on vieraillut Aleksej’n kodissa Sairaala 20:ssä kahteenkin otteeseen kolmen viime vuoden aikana. 

Nyt kuulemme, mitä kirjailija Karlovin elämässä on muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme hänet.  

Pääasia on edelleen voimassa: Lena haluaa olla Aleksejn kanssa.  

 –Aleksej on rauhallinen ja viisas mies, rakastan häntä. 

Lenan ja Aleksejn tarina alkoi, kun Lena kävi vapaaehtoistyöntekijänä Moskovassa sairaala 20 :ssä. Lena tutustui lahjakkaaseen mutta pahasti cp-vammaiseen Aleksejhin ja halusi auttaa. Vähitellen suhde syveni rakkaudeksi. Nyt Lena olisi valmis avioliittoon, mutta käytännön yhteiselämän tiellä on edelleen monenlaisia ylitsepääsemättömiä esteitä. 

 –Miten voisin muuttaa Moskovaan ja jättää työni, miten selviäisimme ilman ulkopuolista apua ja mistä saisimme asunnon?, Lena pohtii. 

Sitä paitsi Lenalla on velvollisuuksia myös kotikaupungissaan, hänelle on langennut vanhan äidin hoitovastuu. 

Pariskunta sai kokeilla hivenen yhteiselämää kaksistaan, kun Lenan ystävä vuokrasi heille asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Siellä vietettiin juuri Aleksej’n syntymäpäiviä. Mutta taas on edessä paluu karuun arkeen. Aleksej asuu laitoksessa ja Lena omassa kodissaan.  

Entä laitos? Siellä Aleksej asuu yhdessä kehitysvammaisen Diman kanssa, joka auttaa Aleksej’ta käytännön toimissa silloin kun hoitaja on varattu. Iltaisin ja öisin  kuuttakymmentä ihmistä varten on yksi hoitaja, joten Aleksej tarvitsee joka ilta ja aamu Diman apua. 

Nyt parannusta on tullut siten, että Aleksej pääsee ulos myös iltaisin silloin, kun Lena on paikalla. Lena on saanut kerroksen hissin avaimen. Turvallisuussyistä asukkaat on lukittu sisälle ilta-aikaan.  

Aleksej kirjoittaa edelleen ahkerasti aforsimeja ja haaveilee päsevänsä visiitille Suomeen. Kalle ehdottaa, että aforismit, vaikkapa kolmekymmentä kappaletta, voisi kääntää suomeksi. Kallen elämäkerran uusi venäjänkielinen laitos on tulossa painosta. Sitä kaivataan.  

 

”Kiitos, että olen hengissä”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Kiitos henkiin jäämisestä on ensimmäinen tunne. Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta kotoisin oleva opettaja Joseph Hbigo Elia, 62, tiivistää yleisen tunnelman sanoiksi.

-Joka aamu kun herään, kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä. 

Noin kolme vuotta sitten perheenisä ja opettaja Joseph sairastui syöpään ja hänen molemmat jalkansa amputoitiin. Juuri kun hän oli saamassa ensimmäiset proteesinsa, sota saavutti perheen. Oli lähdettävä pakosalle.  

Ensimmäiseksi kodin jättivät vaimo Janet ja lapset John, 18, Assjob, 12, Emma, 11, ja Lokomba, 6. Isä pakeni pääkaupunkiin Jubaan ja sieltä perheensä perässä ensin rajalle ja sitten kuukausi myöhemmin Bidi Bidiin. 

-Ei ole mitään muuta keinoa kuin hyväksyä tapahtunut, on lähdettävä siitä tilanteesta mikä on, Joseph pohtii ”talonsa” takapihalla, pihan ainoassa varjossa.  

Talo on rakennettu teltan viereen naapurien avustuksella. Se on tehty savesta ja kattona ovat oljet. Tällä hetkellä Joseph ei myöskään saa mistään syöpälääkkeitään. Terveysasemalta ilmoitettiin, että niitä ei kustanneta. Onneksi kaikki lapset käyvät Kirkon Ulkomaanavun rakentamaa koulua. Rauhallisen oloinen ja sivistynyt mies haluaisi vielä kerran opettaa itse lapsia.  

Herää ajatus, josko hän voisi mennä opettajaksi Tuajijin kouluun. Ehkä itse vammainen opettaja voisi toimia esikuvana vammaisille lapsille? Tuajijin koulusta ollaan tekemässä inklusiivista, opiskelemassa on myös vammaisia lapsia. 

Mutta miten matka kouluun onnistuisi: maasto on lohkareista ja välillä kulku katkeaa puroon ja töyrääseen. Entä jos Joseph muuttaisi lähemmäs koulua? 


Vesipiste lähemmäksi

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Pakolaisleirin eteläisimmissä kärjessä Bidi Bidin ykköslohkolla sijaitsee Christopher Boyn asuinpaikka. Christopher saapuu pihalle meitä tervehtimään.  Hän asuu yksin ja pitää huolta taloudestaan. Välillä naapurit auttavat kassavan viljelyssä.  

Kotikylässään Christopherilla oli pieni katukioski, joten hän on oppinut selviämään hyvin vammastaan huolimatta. Christopherilta puuttuu toinen jalkaterä ja toinenkin jalka on vääntynyt. 

Koti käsittää teltan, pressun, sänkynä toimivan pyyhkeenpalan sekä pienen tulisijan pihassa. Christopher lähti pakoon yhdessä enojensa kanssa jalkaisin, sen jälkeen kun naapuritaloissa oli tapettu kaksitoista henkeä. Hän käveli keppiin nojaten kolme päivää pitkin tien viertä, kunnes paikalliset papit ottivat hänet autoonsa.  

Edellispäivänä tulkkimme on tavannut Christopherin kadulla noin kolmen kilometrin päässä kotoaan. Christopher oli kävellyt koko matkan huoltotelttaan valittamaan kaivon sijainnista. Sisua tältä urhealta mieheltä ei siis puutu.  


Kukkarot toivat ihmisarvon takaisin

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Anette Mojong valmistaa kukkaroita sekä käsilaukkuja Palorynian settlementissä Pohjois-Ugandassa. Hän on aloittanut elinkeinonsa World Visionin tuella.  

– Olen saanut ihmisarvoni takaisin. Tällaiseen pukuun ei olisi varaa, jos en tekisi kukkaroita.

Pula on kuitenkin melkein kaikesta: materiaalista ja keinoista löytää sopivat ostajat. Olisi myös hyvä, jos käsitöitten vammaiset tekijät voisivat valmistaa tuotteitaan yhdessä. Joten maja olisi hyvä saada tähän tarkoitukseen. 

Kukun kieltä äidinkielenään puhuva Anette on kotoisin Kajo Kejin kylästä ja pakeni Paloryniaan kotimaastaan tammikuussa.   

Anetten mies jätti tämän ja kolme lasta jo ennen kuin sotatoimet alkoivat. Nyt Anettella on hoidettavanaan sairas äiti ja lapset. Annette maalaa karuin vedoin kuvan elämästään. Kymmensisaruksisesta perheestä on kuollut kahdeksan. Vain kaksi jäi henkiin. Syyt olivat erilaisia, tapaturmia, sairauksia ja sotaa, loputonta tappamista. Perhe asuu edelleen teltassa, joka sadekautena täyttyy vedestä ja kuivana kautena on äärettömän kuuma. 

– Äitini otti paon niin raskaasti. Hän vain makaa ja itkee. Nukuin ulkona paljaan taivaan alla monta kuukautta, vaikka meille luvattiin teltta. Nyt meillä on teltta, mutta muut ovat saaneet rakennettua talon ympärilleen. Itse en ole siihen vammani takia kyennyt.  

Nyt Mojong toivoo eniten, että saisi elinkeinonsa laajentumaan ja kaupan sujumaan.  

– Kenties joskus minusta tulee oikea liikenainen, hän uneksuu. 

 


”Kunpa pojastani tulisi lääkäri”

Teksti: Heini Saraste

270 000 ihmisen Pohjois-Ugandassa sijaitseva Bidi Bidi on maailman suurin pakolaissetlementti. Yli miljoona eteläsudanilaista sotaa pakenevaa ihmistä on paennut vuoden sisällä rajan ylitse. Huonoimmassa asemassa ovat vammaiset. He eivät usein pääse edes vesipisteen luokse.  

Jackson Bajan elää äitinsä Jain Yanin ja sisarensa kanssa Bidi Bidin vanhimmassa osassa. Äidin ja pojan koti käsittää teltan sekä naapurin kanssa rakennetun pienen yhteisen katoksen, jossa ruoka valmistetaan ja vesi keitetään. 

Nyt sekä äidin että pojan suurin ilonaihe on se, että Jackson on päässyt kouluun. Jackson käy Kirkon Ulkomaanavun rakennuttamaa Tuajijin koulua ja on opiskelusta innossaan. Tärkeintä hänelle on, että koulussa on kavereita. 

Jackson kulkee joka päivä vaivalloisen matkan kodista kouluun ja takaisin. Jacksonin vamma on kyttyrä. Huonommassa tilanteessa ovat ne liikuntavammaiset lapset, jotka eivät kykene kävelemään. Toistaiseksi minkäänlaista kuljetusta kouluun ei ole kaoottisessa tilanteessa kyetty järjestämään. 

Kun tulen vahingossa ihmetelleeksi, että perheessä on vain kaksi lasta, saan kuulla, että äiti on menettänyt erilaisten onnettomuuden seurauksena kuusi lapsistaan. Myös perheen isä on kuollut.  

Jain kertoo käyvänsä joka sunnuntai kirkossa, joka sijaitsee näköetäisyydellä läheisessä laaksossa. Eniten auttaa se, että saa tavata kohtalotovereita. Äidin haaveena on, että ainoa poika voisi jatkaa koulunkäyntiä ja että hänestä tulisi lääkäri. 

 

 

Bidi Bidin leiri: 

Maailman suurin pakolaissetlementti 

Muodostunut vuoden 2013 jälkeen 

Asukkaita yhteensä 270 000 

Pakolaiset ovat Etelä-Sudanin verilöylyä pakenevia eri heimojen eri kieliä puhuvia ihmisiä. 

Suurin osa naisia ja lapsia 

Suurin osa lukutaidottomia 

270 neliökilometriä 

Maailman avustusjärjestöt ovat paikalla, UNHCR, Kirkon Ulkomaanapu, World Vision. Ihmiset ovat saaneet minimiavun, mutta apua leikataan myös koko ajan. 

Pakolaisen ruoka-annos: 

12 kiloa maissia kk/per henkilö, 

3 kiloa papuja kk/per henkilö, 

2 kiloa puurojauhoa kk/per henkilö, 

Öljyä litra kk/ per henkilö. 

Viime vuonna suola ja öljy loppuivat moneen otteeseen. Myös vedestä on pulaa. 

Oma lapsi on unelmien täyttymys

Teksti: Heini Saraste

Kuva: Charlotta Boucht

Kun tadzikistanilaiselle Sanovbar Raupovalle vuonna 2014 syntyi poika, se oli pitkään kestäneen unelmoinnin täyttymys.  Kun Sanovbar vieraili Suomessa Jonathan-poikaa hoiti Sanovbarin äiti. Isät eivät lastenhoitoon Tadzikistanissa juuri osallistu. 

Sanovbar Raupova on aina halunnut lasta, mutta nuorempana ei tohtinut ajatella, että sellainen onni koskaan hänelle koittaisi. Nyt hän on kuitenkin pienen, ihanan Jonathan-pojan äiti. 

– Etsin miehen ja hankin lapsen, sain sen, mitä halusin. 

Itse raskaus sujui hyvin, eikä mitään komplikaatioita ollut. Ainoita vaikeuksia tuotti tasapaino. Sanovbarin toinen jalka amputoitiin syövän takia, kun hän oli kahdeksanvuotias. 

– Kun ihan alussa menin lääkärille ja ilmoitin olevani raskaana, lääkäri ehdotti  aborttia.

– Aiotko pitää lapsen? hän kysyi minulta.

– Kyllä aion, juuri tätä olen halunnut ja toivonut. 

Hyvä on, sanoivat lääkärin silmät, pidä sitten lapsesi, mutta seuraukset saat kantaa itse. 

– Raskauden aikana leijuin hormoneissani ja haaveilin ruskeasilmäisestä pojasta. Olin puoliksi taivaassa ja puoliksi sekaisin. Minulle suositeltiin  pyörätuolia ponnekkaasti, mutta hoipuin eteenpäin ison vatsani kanssa ja yritin pysyä pystyssä. Nyt jälkeenpäin olen sitä mieltä, että olisi pitänyt  ehdottomasti siirtyä pyörätuoliin ja varoa vähän. Olin vaaraksi itselleni ja lapselle. Toimin suorastaan vastuuttomasti, mutta sellainen olen, hän naurahtaa. 

Sanovbar on yksi kuudesta keskiaasialaisesta nuoresta naisesta, jotka kesällä 2015 pääsivät Suomeen opiskelemaan seksuaaliterveyttä Kynnyksen ja Väestöliiton järjestämälle kurssille. 

Itse tapasin Sanovbarin vuosia sitten Kazakastanissa.  Silloin vastapäätäni istui ujo ja varautunut nuori nainen, joka ei missään tapauksessa voinut kuvitella menevänsä koskaan naimisiin tai hankkivansa lasta. Nyt Suomessa tapaamani uusi Sanovbar on vahva, huumorintajuinen ja voimastaan tietoinen naisten puolesta taistelija. Voisiko syynä olla vain Kynnyksen ja Väestöliiton kurssi, jossa naiset voimaantuivat?

– Kyllä  varmasti, silläkin on merkitystä, mutta ehkä suurin merkitys on sillä työllä, mitä teen.  On upeaa, kun onnistumme löytämään uusia vammaisia naisia ja kannustamaan heitä ulos kodeistaan. 

Juuri toisten voimaantumisen näkeminen antaa voimia myös itselle. 

Sanovbar asuu suurperheessä, johon kuuluvat äidin lisäksi veli ja sisko perheineen. Perhe antaa Sanovbarille voimia, mutta vie myös niitä. 

– Meillä on iso talo, jossa jokaisella sisaruksella ja heidän perheellään on oma huoneensa. Yhteiset hetket voivat olla upeita, mutta myös ristiriitoja syntyy vääjäämättä. 

Tulevaisuuden ajatuksena on, että jonain päivänä – kenties jo aika pian – Sanovbar muuttaa omilleen ja omaan asuntoonsa. 

– Haluan elää omannäköistäni elämää. 

Entä lapsen isä, aviomiehesi? 

– Suhteemme on kompleksinen, mies vierailee kyllä perheessä, mutta ei ota täyttä vastuuta. Kinastelemme paljon ja otamme yhteen, sitten taas sovimme. Noh, aika näyttää, mitä tästä tulee. 

– Olen itse tytär, jota isä piti kuin kukkaa kämmenellä. Juuri isä vieraili luonani sairaalassa, toi sipsejä ja cocista ja nostatti mielialaa niinä vuosina, kun jouduin olemaan sairaalassa pitkään. Isäni murhattiin sodan aikana, ja sen jälkeen perheemme koko ilmapiiri muuttui. Silti aina, ihan aina, olemme puhaltaneet yhteen hiileen. Sisarukseni, äitini, isoäitini ja minä. 

Jorida pitää perheen pystyssä

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Albanialainen Jorida Shijaku, 42, on perheen kantava voima. Vanhemmat sisaret ovat Lontoossa ja yhteydessä kotiin Skypen välityksellä, mutta juuri Jorida pitää käytännössä huolta vanhoista vanhemmistaan. 

Shijakun perheen kotona Tiranassa pienessä kerrostaloasunnossa on äärimmäisen siistiä. Jokainen senttimetri on putsattu kuin vastasiivotun nukkekodin lattia. Ovella meitä ottavat vastaan isä Izmet, 82, ja äiti Agime, 82 sekä heidän aikuinen tyttärensä Jorida, 42.  Tunnelma on käsin kosketeltavan herttainen ja vieraanvarainen. 

Pian käy ilmi, että juuri Jorida on tällä hetkellä perheen kantava voima. Izmetiä vaivaavat huono kuulo ja verenkiertohäiriöt, Agime on kokenut kolme vuotta sitten vaikean aivoinfarktin. 

Juuri kehitysvammainen Jorida on toiminut äidin kuntouttajana. Hän on opettanut aapisen avulla äidin uudestaan lukemaan ja on tehnyt äidin kanssa lääkärin ohjeitten mukaan fysioterapiaa. Maailmalla – tai Suomessakaan – tämä tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Monesti juuri vammainen perheenjäsen kantaa perheen historian jossain vaiheessa suurimman vastuun. 

Joridan vanhemmat sisaret ovat asuneet pitkään Lontoossa. He lähettävät kyllä rahaa säännöllisesti ja ovat yhteydessä perheeseen Skypen välityksellä, mutta heidän elämänsä on toisaalla. Juuri Jorida pitää huolta myös kodin puhtaudesta. Hän on imuroitunut, pyyhkinyt pölyt ja vienyt roskapussit. Uudet lattiat ovat sisaren lähettämien rahojen ansiota, mutta Jorida ne lattiat pesee. 

Arasta tytöstä voimakkaaksi naiseksi 

– Kun Jorida aikanaan noin 12 vuotta sitten tuli Help the life -päiväkeskukseen, hän oli monella tapaa turhautunut ja peloissaan. Hän saattoi sulkeutua päiväkausiksi vessaan eikä uskaltanut tulla ulos, kertoo Tiranan kehitysvammaisten päiväkeskuksen johtaja ja kehitysvammaisten vanhempien liikkeen grand old lady, Aferdita Seiti. 

Myös Seitillä itsellään on kehitysvammainen tytär, Erdona. Istuudumme sohvalle ja Jorida tarjoilee meille tuoremehua ja keksejä. 

Joridan on käynyt Albanian olosuhteet huomioon ottaen hyvin, sillä vararkkaamman Seitin perheen ansiosta hän voi käydä päiväkeskuksessa ilmaiseksi. Tulevaisuudessa suunnitellaan myös hänen muuttamistaan päiväkeskuksen yläkertaan juuri rakenteilla olevaan asuntoon. 

Joridan tarina ei todellakaan kerro Albanian kehitysvammaisten tilanteesta koko totuutta. Ensinnäkin, päiväkeskuksia ei Tiranassa juurikaan ole. Toiseksi, kehitysvammaisilla ole myöskään mitään mahdollisuutta käydä koulua, koska tukihenkilöitä tai erityisopettajia ei ole. 

-Periaatteessa laki tunnustaa kehitysvammaisen oikeuden käydä koulua, mutta koulujen esteellisyys ja kaikenasteisten tukihenkilöitten puuttuminen estää lapsien koulun käynnin, Seiti selvittää. 

Myös taloudelliset vaikeudet ovat kehitysvammaperheissä suuret. Joridan perheessä kumpikin vanhempi saa kuussa sata euroa eläkettä ja Jorida lisäksi seitsemänkymmentä euroa. Perhe tulee siis toimeen 270 eurolla. 

Ongelmana on Seitin mukaan myös se, että kun perheeseen syntyy kehitysvammainen lapsi, jommankumman vanhemman on jäätävä tätä hoitamaan. Perheen tulotaso tippuu ja perhe putoaa köyhyyteen.  Monesti isä lähtee perheestä vammaisen lapsen syntymän jälkeen, joten äiti jää yksinhuoltajaksi ja käytännössä vaille tuloja. 

Pyydän Agimea kertomaan, mitä tapahtui, kun Jorida aikanaan syntyi Albaniassa tiukan sosialismin kaudella 42 vuotta sitten. 

-Lääkäri kertoi, että kyseessä on Downin syndrooma ja että on ehdottomasti parempi, että lapsi kuolee. Meidän olisi hyvä luopua tyttärestä ja luovuttaa hänet laitokseen. Emme saisi ajatella häntä tuntevana ihmisenä. 

Nyt Agime alkaa itkeä. 

-Emme kertoneet lapsemme vammaisuudesta kenellekään. Olimme täysin yksin, kukaan ei auttanut eikä kukaan tiennyt. 

Vanhemmat tekivät vuorotöitä ja hoitivat pientä Joridaa vuoron perään. Ainoastaan aivan lähipiiri tiesi, mistä oli kyse. Agime työskenteli tuohon aikaan instituutissa, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajaäideille. Sieltä hän löysi omin avuin tietoa Downin syndroomasta ja vähitellen sivistyi. 

Huomaan, että Jorida on jäänyt syrjään keskusteluista. Voi kauhistus. Mitä toivot eniten elämässä ja mistä nautit?, kysyn häneltä. 

-Kyllä kivintä on mennä päiväkeskukseen, siellä pidän eniten pallopeleistä ja muutenkin ihan kaikesta, hän sanoo ja hymyilee aristokraattisesti. 

Krikettiä ja perheenperustamista

Teksti ja kuva: Marjo Heinonen

”Oletko valmis?” 

”Kyllä!” 

”Pelatkaa!” 

Huudot kaikuvat krikettikentän laidalle. Pallo sinkoaa ja joku lyö sitä. Olen ihmeissäni – voivatko näkövammaiset pelata krikettiä! 

Abilis-säätiö on tukenut Nepalissa näkövammaisten krikettiharrastusta vuodesta 2011 alkaen. Yli 200 näkövammaista naista on kriketin myötä päässyt pois kotoa, saanut uusia ystäviä ja löytänyt jopa aviopuolison. Se voimaantuminen ja innostus, joka näistä kriketinpelaajista huokuu, on lähes käsin kosketeltavaa. Keskustelu paljastaa taustoja. 

”Kriketin ansiosta yhteisö tunnistaa nyt vammaiset. Aiemmin ihmiset eivät halunneet jutella, saati koskea minua. He pelkäsivät sokeuden tarttuvan”, kertoo B2-pelaaja, joka on harrastanut krikettiä noin kahden vuoden ajan. 

Tapasin Bhagawatin kuusi vuotta sitten. Hän oli varsin ujo nuori nainen, joka oli vasta hiljattain tullut mukaan näkövammaisten krikettijärjestön toimintaan. Nyt tavatessamme hänellä on 1,5 -vuotias tytär Angana ja hän on onnellisesti naimisissa. Hän kertoo elämästään ja kasvustaan naisena ja pelaajana: 

”Olin kotona, masentunut kuten muut kaltaiseni. Perheeni piilotti ja häpesi minua. En tiennyt paremmasta enkä haaveillut tulevaisuudesta. Tarvitsin tukea ja paikan, jossa opin itsestäni ja mahdollisuuksistani. Kriketti opetti minua selviytymään. Onnistumiset rohkaisivat. Nyt olen naimisissa näkevän miehen kanssa. Hän pitää kriketistä ja kannustaa minua pelaamaan. Minä puolestani kannustan muita näkövammaisia naisia. Naiset tarvitsevat enemmän tukea kuin miehet, sillä naisia syrjitään. Heidät jätetään kaiken ulkopuolelle.” 

Bhagawatin ystävätär jatkaa omaa tarinaansa: 

”Olen kotoisin vuoristosta. Lähimmälle bussipysäkille on neljän päivän kävelymatka. Tarvitsen saattajan, jos haluan lähteä pääkaupunkiin Kathmanduun. Bussimatka kestää vuorokauden. Kun löysin kriketin ja sain koulutusta järjestöltä, en enää halua palata entiseen. Olen saanut niin paljon itsevarmuutta ja tietoa, jota haluan jakaa muillekin. Kriketin pelaaminen saa minut onnelliseksi. Kriketin kautta olen saanut ystäviä.” 

 Kuluneen vuoden aikana Abilis-säätiön tuki on tarjonnut näkövammaisille naisille mahdollisuuden oppia omista oikeuksistaan, erityisesti perheväkivallasta ja siltä suojautumisesta. Aihe on ollut heille aivan uusi. Koulutukseen osallistuneet kertoivat avoimesti, etteivät aiemmin tienneet, mitä henkinen ja seksuaalinen väkivalta on ja että heillä on oikeus puolustaa koskemattomuuttaan. Kukaan ei ollut aiemmin kertonut heille lisääntymisterveyttä koskevista asioista. Kriketin pelaaminen ja ihmisoikeuskoulutus on vienyt nämä nepalilaiset naiset uudelle tasolle elämässään ja he haluavat eteenpäin! 

 ”Haluan saavuttaa enemmän, seuraavan tason, kriketissä. Haluan pelata kilpaa Nepalin ulkopuolella ja myös miehiä vastaan. Tarvitsemme Abiliksen tukea, jotta tämä haave voi toteutua.” 

ONNISTUMISIA JA KARIKOITA

Kalle Könkkölä: 

Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme riveissä EU:n rahoilla tehtyjä vessoja. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla.  

”Balkanin sota teki aikanaan vammaisten pakolaisten ongelman minulle henkilökohtaisesti todeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin Kynnys ry lähti auttamaan niin Bosnian kuin Kosovon vammaisia pakolaisia heti aseiden vaiettua. Kosovon sodan aikana Kynnys lähetti Makedonian pakolaisleirille hoitajan katsomaan, mitä apua juuri vammaiset ihmiset tarvitsevat.  

Tuosta pienestä hankkeesta käynnistyi vähitellen vuosia jatkunut laajempi apu ja yhteistyö, jossa Suomen ulkoministeriö tuki Kynnyksen kautta kosovolaista vammaisjärjestöä Handikosia vammaisten ihmisten voimaannuttamisessa sodan jälkeen.  

Tehtiin sitä työtä, mitä kukaan muu ei tehnyt. 

Myöhemmin vammaisten pakolaisten tilanne on noussut esille aina uudestaan ja uudestaan. Aloittamme Vammaisdiplomatia-hanke on viisivuotisen toimintansa aikana pitänyt yhtenä painopistealueena vammaisten ihmisten humanitääristä auttamista.  

Yleinen havainto on kehitysmaihin tekemiemme matkojen aikana sekä erilaisten ihmisten kohtaamisissa se, että vammaisiin ihmisiin kriisitilanteissa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Matkat Libanoniin, Palestiinaan, Iraniin sekä Egyptiin ja Etiopiaan ovat kertoneet karua tarinaa: juuri kukaan ei piittaa vammaisista kriiseissä. 

Kyse ei ole rahasta: esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on tietämättömyydestä. Tämän tietämättömyyden takia monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset kärsivät ympäri maailmaa. He eivät saa edes alkeellisintakaan ihmisarvoaan toteutumaan: he eivät pääse vessaan. 

Soitto juhannusaattona 

Tämän havainnon tyrmistyttämänä Beirutin matkamme jälkeen vuonna 2013 kirjoitin silloiselle kehitysministeri Heidi Hautalalle kirjeen sekä Suomen Kuvalehteen pienen artikkelin järkyttävistä havainnoistani.  

Ministeri Hautala soitti minulle puhelun juhannusaattoaamuna ja lupasi tehdä asialle jotakin. Hautalan myöntämällä rahoituksella (100 000 euroa vuodessa) olemme – pieni aktiivinen joukko vammaisia – kuluneen viiden vuoden aikana tavanneet vammaistyötä tekeviä järjestöjä, vastaavia ulkoministeriön virkamiehiä sekä kansainvälisiä tahoja: YK:n pakolaisjärjestöä, UNCHR:ää, kansalaisjärjestöjä, SPR:ää, CPM:ää, Handicap Internationalin, IDA:n ja eri valtioiden edustajia. 

Kaikkialla kysymyksemme on ollut sama: Miten juuri teidän tahonne ottaa huomioon vammaiset kriiseissä ja kuinka vammaisnäkökulma näkyy teidän työssänne? 

Pieniä askelia parempaan  

Vammaisdiplomatian työn seurauksena vammaisten asema on noussut tärkeämmäksi ja vammaisnäkökulma tullut esille aivan ensimmäistä kertaa. Oma merkityksensä on myös YK:n vammaissopimuksella, jossa ovat esillä myös humanitääriset asiat. 

Keväällä 1916 pidetiin Istanbulissa YK:n humanitäärisen avun huippukokous. Kokousta ennen alettiin valmistella myös vammaisia koskevaa kannanottoa. Muutamat valtiot ja YK:n järjestöt laativat luonnoksen, josta ei tullut varsinaista sopimusta vaan julistuksenomainen kannanotto, jossa eri tahot – valtiot, YK:n järjestöt ja erilaiset kansalaisjärjestöt – sitoutuivat ottamaan vammaiset huomioon ohjelmissaan. Julistusta on allekirjoitettu kohtuullisesti, vaikka muutamat merkittävät maat kuten USA ovat jättäytyneet sen ulkopuolelle. 

Tämän peruskirjan keskeinen vaatimus on, että vammaiset ihmiset itse osallistuvat humanitäärisen avun kehittämiseen ja toteuttamiseen täysimääräisesti YK:n vammaissopimuksen hengessä. 

Rahaa tarvitaan, jotta voidaan kertoa 

Samanaikaisesti on käynnistynyt kaksi muuta prosessia. Australian rahoituksella ollaan tekemässä käsikirjaa siitä, kuinka vammaisia käytännössä autettaisiin kriisitilanteissa. Työssä ovat mukana monet humanitääristä työtä tekevät järjestöt, YK:n organisaatiot, UNCHR ja IDA. Olen itse päässyt ohjausryhmän jäseneksi tähän hienoon hankkeeseen. 

Toisessa hankkeessa tarkastellaan puolestaan humanitäärisen avun ”raamattua”, yleistä käsikirjaa eli Spherea. Sphere ohjaa kansainvälistä yhteistyötä sekä standardeja humanitäärisessä kansainvälisessä yhteistyössä. Abilis-säätiön edustajana olen yhdessä Abiliksen toiminnanjohtaja Marjo Heinosen kanssa päässyt mukaan myös tähän yhteistyötön. Marjo Heinosella itsellään on pitkä kenttäkokemus humanitaarisesta avusta, muun muassa Afganistanista ja Eritreasta. 

Näihin kahteen prosessiin osallistuminen on kuitenkin ollut tavattoman vaikeaa, koska ulkoministeriön humanitäärisen avun yksikkö ei ole ollut halukas tukemaan tätä työtä.  

Jotta voisimme vaikuttaa, se edellyttäisi, että Abiliksella olisi henkilöresursseja tähän työhön juuri nyt. Vapaaehtoistyön tasolla voimme vain hivenen raapaista pintaa. Myös IDA:n voimavarat ovat heikot ja näin ollen prosessit etenevät ilman itse vammaisten ihmisten voimakasta panosta. 

Juuri vammaisten ihmisten mukaan saamiseksi kehitysyhteistyöhön olemme perustaneet pienen työryhmän, jossa olemme kouluttaneet yhdessä Kirkon ulkomaanavun ja SPR:n kanssa kourallisen vammaisia ihmisiä humanitääriseen apuun yleisesti. Jos taloudellisia resursseja olisi lisää, irrottaisimme yhden näistä ihmisistä tekemään vammaislähtökohdasta syntyviä ehdotuksia aihetta käsitteleviin dokumentteihin. 

Meillä on myös viidentoista hengen mentorointiryhmä, jonka jäseniä valmennetaan kansainväliseen toimintaan. Osallistujat ovat suomalaisia vammaisaktivisteja sekä eri alojen asiantuntijoita, osa osallistujista on perehtynyt myös humanitääriseen työhön.  Abilis-säätiö ei ole kuitenkaan saanut tarpeeksi taloudellista tukea, jotta tätä toimintaa voitaisiin kehittää pidemmälle. 

Ulkoministeriön antaman tuen saamisen edellytyksenä on tähän saakka ollut, että kyseinen järjestö on rekisteröity Euroopan unionin humanitäärisen avun rekisteriin. Tämä on ulkoministeriön luoma sääntö, ja käytännössä se estää vammaisten osallistumisen. Suunnittelemme silti seuraavaa askelta juuri nyt yhdessä Kirkon ulkomaanavun kanssa. Kahden vammaisen ryhmä on lähdössä Ugandaan Kirkon ulkomaanavun ja World Vision -järjestön tukemille pakolaisleireille. 

Vammaiset lapset leireillä kouluihin 

Mistä käytännön asioista on kyse? Kun humanitäärinen kriisi etenee, yleensä muutamassa kuukaudessa pakolaisleirille perustetaan lapsille väliaikaisia kouluja. Vammaiset eivät kuitenkaan mene näihin kouluihin: joko koulut ovat esteellisiä tai vammaisten lasten opettamista ei oteta lainkaan huomioon. Samassa tilanteessa on kuitenkin ympärillä joukko aikuisia, jotka olisivat täysin vapaita vaikkapa kantamaan vammaiset lapset kouluun, kun koulut vain näyttäisivät vihreätä valoa. 

Myös esteettömyysasia takkuilee. Pakolaisleirejä rakennettaessa on mahdollista ottaa esteettömyysasiat huomioon alusta saakka, eikä rahaa kulu ollenkaan enempää kuin jos niitä ei oteta huomioon. Ei ole kalliimpaa rakentaa väliaikaissuojia ilman portaita kuin portaitten kanssa.  

Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme EU:n rahoilla tehtyjä vessoja riveissä seisomassa. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla. Kyse ei ole rahasta, sillä alun alkaen esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on joko välinpitämättömyydestä tai tietämättömyydestä. Seuraukset kantavat monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset ympäri maailmaa. 

Kun kriisitilanne syntyy, pitäisi myös olla olemassa keskusvarasto, mistä löytyy esteettömiä bajamajoja, pyörätuoleja, keppejä, valkoisia keppejä, rollaattoreja sekä apuvälineitä, katetreita ja vaippoja. 

Tärkeää on myös itsenäisen elämän keskuksien perustaminen leireille. Keskusten idea on yksinkertainen: on paikka, johon leirillä olevat vammaiset ihmiset voivat kokoontua tapaamaan toisiaan, antamaan vertaistukea ja miettimään tilannettaan. Itsenäisen elämän keskuksissa vammaiset vaikuttavat leireistä vastaaviin henkilöihin esteettömyysasioissa ja pitävät huolta siitä, että vammaiset ihmiset saavat yleistä apua, kuten ruokaa ja puhtautta ja erityisesti vammaisuuteen liittyvää apua. 

Pienellä rahalla voi tehdä paljon 

Saman vuoden syksyllä ministeri Pekka Haavisto ohjasi ulkoministeriön rahoja kaksi miljoonaa euroa korvamerkittynä UNCHR:lle vammaisten auttamisen kehittämiseksi kriisitilanteissa. 

Haaviston päättämästä kahdesta miljoonasta osa meni Ukrainaan YK:n pakolaisjärjestölle. Vierailin Ukrainassa keväällä ja rahamme ”kävelivät” vastaan. YK:n pakolaisavun kenttätyön päällikkö Asal Ormonova kertoi, että rahoilla on konkreettisesti autettu muun muassa maan sisäisten pakolaisperheiden vammaisten lasten koulukäyntiä ja parannettu heidän terveydenhuoltoaan. 

UNCHR ei sinällään ole kuitenkaan juuri pitänyt yhteyttä itse vammaisiin ja heidän järjestöihinsä. Olenkin ehdottanut eräänlaisen sertifikaatin kehittämistä. Sertifikaatin ideana olisi, että humanitääriset järjestöt kertoisivat, kuinka he aikovat ottaa vammaiset huomioon suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Rahaa tulee vasta, kun vammaiset otetaan huomioon, ei sitä ennen. 

Ja vielä! Suomi rahoittaa YK:n humanitääristä apua 70–80 miljoonalla eurolla vuodessa. Eikö tästä summasta voisi kohdentaa muutama sata tuhatta siihen, että vammaiset otetaan huomioon silloin, kun menossa on humanitäärinen kriisi?”