”Halusin pitää tämän lapsen”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Gulmairam Alimbai Kyzy, 25, on pieni ja tarmokas nainen. Hän puhuu nopeasti ja ilmeikkäästi. Emme meinaa pysyä perässä, kun hän luettelee elämänsä vaiheita: työt, sairaalajaksot, seurustelut, morsiamenryöstö… Nyt hän on onnellisesti naimisissa ja perhe on antanut hyväksyntänsä vammaiselle parille. Gulmairam odottaa ensimmäistä lastaan. Ja on lääkärien mukaan vaarassa kuolla.  

 ’’Minä en ole huolissani raskaudestani, mutta lääkärit sanovat, että voin kuolla. He sanoivat, että minun pitää tehdä abortti, etten saisi olla raskaana. Jotkut lääkärit jopa huusivat minulle. Miestänikin peloteltiin, että hän jää leskeksi ja yksin. Meinasin tulla hulluksi ja itkimme mieheni kanssa, mutta en suostunut allekirjoittamaan papereita. Muistin erään psykologin sanoneen minulle, että tein minkä valinnan tahansa, se on oikea. Minä halusin tämän lapsen. Lopulta minut rekisteröitiin virallisesti odottavaksi äidiksi.” 

Gulmairam on oppinut sanomaan ei, puolustamaan oikeuksiaan ja taistelemaan tahtonsa läpi. Koulutuksissa, joihin hän on osallistunut, on leikitty muun muassa roolileikkejä.  

’’Yhdessä roolileikissä olin raskaana, ja kaikki olivat raskauttani vastaan. Ja nyt kohtaan saman todellisessa elämässä.’’ 

Gulmairam ei edes tiennyt, että hän voisi joskus tulla äidiksi.  

 ’’En ajatellut, että voisin tulla raskaaksi. Kun rintojani aristi, luulin että minulla on rintasyöpä.’’  

 Nyt Gulmairam voi kuitenkin hyvin. Kerran kuussa hän käy normaaleissa raskausajan kontrolleissa.  

 ’’Kieltäydyin geenitesteistä, sillä jos niistä löytyy jotain, olisin vain huolissani. Lapseni joko on vammainen tai sitten ei ole. Yritän keskittyä nyt vain positiiviseen ajatteluun ja omaan hyvinvointiini.’’  

(Juonipaljastus: Gulmairam synnytti terveen tytön syyskuussa 2018. Facebookin videota perheestä on katsottu yli 150 000 kertaa!) 

 

”Aloin rakastaa jopa kainalosauvojani”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 21-vuotias kirgisialainen Ayperi kertoo.  

Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni. Olemme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Ayperi osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen.  

Ayperilla ei totisesti ole ollut helppoa. Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä. Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva nainen nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä, mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään. 

”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Ayperi kertoo iloisena.  

”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa. 

”En halua olla kenenkään sohva”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Alia Tabaldieva, 31, ei halua tällä hetkellä seurustella kenenkään kanssa. Hän on saanut kyllikseen erilaisista vellihousupoikaystävistä, jotka eivät halua todellista suhdetta hänen kanssaan.  

’’Minulla oli poikaystävä, mutta olin hänelle ennemminkin kuin jokin mukava huonekalu kotona, kuin pehmeä sohva. Se ei ollut minulle tarpeeksi, sillä halusin romanttisen suhteen. Poikaystäväni sanoi, ettei tiedä miten minun kanssani voi harrastaa seksiä. Ehdotin, että sehän selviää, kun kokeilemme. Hän ei sanonut tähän mitään ja meni aivan kipsiin. Ja niin suhteemme päättyi aika pian.’’  

Monet kohtaamamme naiset kertovat kelpaavansa ehkä seurustelukumppaneiksi, mutta eivät naimisiin. Mies voi seurustella vammaisen naisen kanssa, mutta heti jos suhde uhkaa mennä vakavammaksi, se pistetään poikki. Alia antaa nyt piupaut tällaisille miehille ja aikoo keskittyä uraansa yritysmaailmassa ja viettää muuten aktiivista elämää.  

Jonakin päivänä hän toivoo kuitenkin löytävänsä uramiehen, jolla on suuri sielu ja sydän. Alian sympaattisuudella, älykkyydellä ja päättäväisyydellä hän varmasti tuleekin saavuttamaan tavoitteensa.  

”Ei ole mitään mitä vammainen nainen ei voisi tehdä. Kohtalosi riippuu sinusta, ei vammastasi”, Alia toteaa itsevarmana. 

 

 

 

”Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo”

Teksti ja kuvat: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Saida Asanova, 28, ottaa meidät hymyillen vastaan omassa kodissaan ja tarjoilee teetä. Äiti on ostanut asunnon hänelle. Elämä on muutenkin mennyt harppauksilla eteenpäin, sillä edellisvuoden kesäleirin jälkeen tulevaisuuden suunnitelmat ovat valmiina. Oman kauneussalongin lisäksi Saida haluaa miehen, vaikka yhtään ei ole vielä näköpiirissä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä itsetunto lähtee juuri siitä, että uskoo itseensä. Ja itsetunnolla ja rohkeudella muutetaan maailmaa.  

’’Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo. Ja haluan lapsia, ainakin yhden tyttären.’’ Saida pamauttaa meille varmalla äänellä.  

Saida tietää, että tänä päivänä vammaiset naiset seurustelevat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Hän kertoo ystävästä, jolla on sama vamma kuin Saidalla ja hän on naimisissa. Mies on vammaton ja heillä on tytär. Mahdollista se siis on, vaikkei helppoa. Saida kertoo myös miksi sukulaiset usein vastustavat avioliittoa, varsinkin vammaisen naisen naimista, vaikka kyseessä olisi rakkausliitto ja puoliso hyväksyisi liiton.  

’’Naisen pitää hoitaa kotia, siivota, laittaa ruokaa ja tehdä lapsia. Vammaisen naisen voi olla vaikea tehdä näitä töitä. Vammaisen miehen on paljon helpompi päästä naimisiin. Mutta asenteet ovat muuttumassa. Kuulemme koko ajan lisää aviopareista, joiden vanhemmat ovat hyväksyneet vammaisen miniän tai vävyn. Kun oma perhe hyväksyy, muu suku seuraa perässä.”   

”En suostu raportoimaan suhteistani perheelleni’’

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Ukei Muratalieva, 31, suhtautuu seurusteluun ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kertoo meille hymyssä suin seurustelusuhteistaan. Tällä hetkellä hän tapailee erästä vanhaa ystäväänsä, joka on vähän aikaa sitten palannut Kanadasta. Suhde on aluillaan ja pari on tapaillut muutamia kertoja. Tulevaisuussuunnitelmiakin on jo tehty. Tosin viime viikolla treffit peruuntuivat, kun ystävän äidiltä murtui käsi ja hän jäi kotiin äitinsä avuksi.  

 Sen sijaan sukulaisille varman naisen itsenäinen elämä on ottanut koville. Ukei on asunut nyt vuoden verran omillaan, mitä perhe ei voi ymmärtää alkuunkaan. Tyypillistä onkin, että vaikka vammainen ihminen olisi itse valmis itsenäistymään, perhe ei osaa eikä halua päästää irti.

Ukein sukulaiset soittelevat hänelle jatkuvasti ja vaativat palaamaan kotiin. Ja ihmettelevät mitä Ukei piilottelee. ”Oletko ehkä raskaana?” he kysyvät ja ajattelevat, että Ukei piilottelee mahaansa. Veli taas epäilee, että siskolla on kamalasti poikaystäviä, jotka juoksevat jatkuvasti asunnolla ja joiden kanssa hän viettää rietasta elämää. Ukei ei kerro sukulaisilleen mitään ja suhtautuu heihin vähän huvittuneesti. Samalla hän on yrittänyt sanoa heille painokkaasti, että on muuttanut pois kotoa eikä ole palaamassa takaisin.  

Ukei tekee töitä perustamassaan järjestössä, kampanjoi aktiivisesti vammaisten oikeuksien puolesta ja antaa vertaistukea muille naisille. Nyt on onneksi vähän rauhallisempaa oman perheen taholta, sillä veli on saanut ensimmäisen lapsensa ja on sen kanssa kiireinen. Hyvä niin, Ukei tuumaa hymyillen.  

 

”Mieheni jää hoitamaan lastamme kotiin”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

”Suunnitelmamme on, että viisi vuotta mieheni huolehtii lapsestamme kotona ja minä menen töihin. Mieheni on hyvin huolehtivainen ja kärsivällinen, kun minä taas hermostun aika nopeasti. Minulle sopii paremmin työnteko. Olen sellainen ’bisnes-mama’. Myyn koulun vieressä siemeniä, tupakkaa ja karkkia.’’  

Zhibek Sagimbekovan, 29, raskaaksi tuleminen noudattaa nyt jo meille tuttua kaavaa. Zhibekiä painostettiin lääkärien toimesta tekemään abortti, mutta hän ei suostunut. Pariskunnalle syntyi pieni suloinen poika Amantur, joka vietiin kuitenkin syntymän jälkeen orpokotiin. Zhibek ja Timur asuvat nimittäin laitoksessa, missä ei voi pitää lapsia. Pariskunta käy tapaamassa poikaansa orpokodissa kaksi kertaa kuukaudessa.  

 Näemme kuvia ja videoita hymyilevästä 1-vuotiaasta pyöreäkasvoisesta pallerosta.  

 ’’Minun mielestäni hän ei syö tarpeeksi, sillä hän on aika laiha. He syövät kolme kertaa päivässä, mutta minusta se ei ole tarpeeksi. Aina kun käymme hänen luonaan, viemme jogurttia ja maitoa ja muuta, ja hän syö aina kaiken hyvällä ruokahalulla. Viemme myös lampaanrasvaa, joka pitää hänet terveenä.” Zhibek kertoo. Äidit ovat selvästi äitejä kaikkialla. 

 Zhibek ja Timur saavat lapsen takaisin luokseen, kun heillä on koti. Kaksi kuukautta sitten he muuttivat omaan kotiin ja nyt pariskunta odottaa poikaa pian saapuvaksi.  

’’Teemme yhdessä nyt töitä tulevaisuutemme eteen. Keskitymme kasvattamaan lastamme ja tekemään työtä. Emme haaveile nyt uudesta lapsesta, mutta kunhan saamme asiamme kuntoon, sekin voi olla mahdollista.” 

Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Nigerialainen juristi Grace Kerry uskoo pieniin rahoittajiin, jotka tukevat ruohonjuuritasoa, juuri sellaisiin kuin Abilis ja Kynnys. Suurissa järjestöissä usein paljon rahaa tärvääntyy väliportaitten työntekijöitten palkkoihin, eikä raha pääse koskaan hyödyttämään itse avun tarvitsijaa, hän sanoo. 

Grace Kerry osallistuu YK:n kokoukseen jo kolmatta kertaa.

Yksi merkitys on sillä, että näemme, miten muualla eletään.  

New Yorkissa pääsemme busseihin ja metroihin pyörätuolilla. Kuskit ovat lakisääteisesti velvoitettuja auttamaan vammaisia. Nigeriassa tästä voi vain haaveilla. Avulaisuutta löytyy, mutta yhteenkään liikennevälineeseen ei pääse. 

– Silti olen optimisti. Jonain päivänä me tulemme perässä. Tosin silloin minua ei ehkä ole enää olemassa, niin kauan se vie. 

Grace on oman järjestönsä Inclusive friends of Nigerian kautta vieraillut paljon Nigerian maaseudulla.  

– Olen käynyt todella köyhillä alueilla ja tavannut vammaisia, joilla ei ole sananmukaisesti yhtään mitään.  

Grace itse on yhdeksänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi, eikä hänkään kovin rikkaasta perheestä. Nigeriassa on kieliä yli 90, joten aina puhutaan. Hän sanoo oppineensa, että tärkeintä kylässä on löytää hyvä tulkki ja puhua hyvin konkreettisesti. Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä. 

Grace on monipuolinen nainen. Hän on itse levyttänyt sanoittamaansa ja säveltämäänsä gospelia. Laulut kertovat vammaisten taistelusta, naisten emansipoitumisesta sekä tietysti Jumalasta. 

 

”Kun minusta tehtiin pyhimys”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Guatemalalainen Rosa Dalia Aldano Saldero, 38, pitää blogia, jolla on säännöllisesti 15 000 seuraajaa. Siinä hän kertoo elämänsä tavallisista arjen sattumuksista. Lyhytkasvuiselle ihmiselle sattuu nimittäin joka päivä paljon sellaista, joka sekä raivostuttaa että välillä myös naurattaa.  

Rosa Aldano on kolmen sisaruksen perheen keskimmäinen. Kun Aldano oli yksitoistavuotias, hänen isänsä menehtyi äkillisesti ja perheen talous romahti. Juuri isä oli tukenut Rosaa suuresti, kun tämä oli pikkutyttö. Juuri isän toive oli, että tytär opiskelisi, opiskelisi ja opiskelisi. Mikään muu ei ole tärkeää, isä painotti. Isän kuoleman jälkeen äiti halusi, että isän toiveitten mukaisesti perheen kolme tytärtä voivat jatkaa koulunkäyntiä. Se ei ollutkaan niin helppoa.  

Neljätoistavuotias Rosa sekä hänen kuusitoistavuotias ja kaksistoistavuotias sisarensa jäivät keskenään, kun äiti lähti kolmeksi vuodeksi Yhdysvaltoihin ansaitsemaan rahaa lapsien kouluttamiseksi. 

– Se antoi meille kokemuksen siitä, että me pärjäsimme. Me selvisimme ilman äitiä itseksemme ja opimme ottamaan vastuuta elämästämme. Yksi laittoi ruokaa, toinen tiskasi ja kolmas sotki, onneksi vuorot vaihtuivat, Aldano hymyilee. 

Lyhytkasvuisella ihmisellä ongelmia oli kaikkialla. Liian korkeat rappuset, liian korkeat pöydät, liian korkealla sijaitsevat valonappulat.  

– Oli nöyryyttävää pyytää alituisesti apua.  

Rosaa myös kiusattiin koulussa.  

– Mutta minä panin vastaan ja pidin puoleni. 

Sitten hän pääsi opiskelemaan yliopistoon tiedotusoppia. Yliopistossakin porrasongelma jatkui, mutta tukena oli professori, joka kannusti Aldanoa jatkamaan ja tekemään väitöskirjan. Siinä ohella Aldano kouluttautui myös seksuaaliterapeutiksi. Nykyään hän opettaa yliopistossa sekä toimii terapeuttina: Asiakkaina on paljon vammaisia ihmisiä, mistä Aldano on erityisen iloinen. 

Kun Haitilla ongelmana on vammaisten negatiivinen stigma, Guatemalassa asenteet vammaisuutta kohtaan voivat olla täysin päinvastaiset. 

– Me lyhytkasvuiset olemme holy persons, pyhiä ihmisiä, niin että meitä koskettamalla ihmiset uskovat tulevansa kauniimmiksi ja voimakkaammiksi! 

Kerran kun Rosa palasi kotipaikalleen, hän sai hämmästyksekseen huomata, että hänestä oli tehty kirkkoon juliste, jossa selässä komeilivat suuret siivet ja kädessä oli kynttilä. 

– Se oli äärimmäisen kiusallista, hän sanoo, mutta nauraa pian päälle.

Kuuroja naisia tapettiin noitina

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Vielä muutama vuosi sitten Haitilla kuuroja naisia tapettiin noitina vain siksi, että he viittoivat, kertoo Marie-Joe Pierre, haitilainen vammaisaktivisti.

Taikausko on Haitilla suurta ja se kytkeytyy vammaisuuteen. Ajatellaan, että vamma on paholaisen tai noituuden vaikutusta ja esimerkiksi viittomia voidaan pitää salakielenä.

Marie-Joe Pierre osallistuu ensimmäistä kertaa vammaisten kansainväliseen jättiläiskokoukseen. Hän on kovasti jännittänyt sekä matkaa että kokousta. Toisaalta hän on myös hyvin innoissaan.

– On hienoa, kun saan tavata vammaisia naisia muista maista ja kuulla heidän kokemuksistaan, hän sanoo.

Erityisesti häntä kiinnostaa se, miten vammaiset naiset ovat muissa kehittyvissä maissa ratkaisseet ongelmansa.

Pierre on 12-lapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vaikka perhe on köyhä, kaikki lapset pyrittiin saamaan koulutielle. Marie-Joe ei kuitenkaan ehtinyt juuri aloittaa koulua, kun hänen elämänsä mullistui täydellisesti.  Seitsemänvuotiaana hän menetti molemmat jalkansa junaonnettomuudessa. Sen jälkeen kaikki oli toisin.

Loukkaantumisen myötä Marie-Joe ”menetti” perheensä, ensin hän joutui sairaalaan puoleksi vuodeksi ja sen jälkeen suoraan erityiskouluun. Äitiä hän näki enää vain kaksi kertaa vuodessa, joulu- ja kesälomalla.

10-vuotiaana tyttö pääsi tavalliseen kouluun lähelle kotia, mutta koulun esteellisyyden ja perheen talousvaikeuksien vuoksi hän joutui keskeyttämään koulun 12-vuotiaana. Hän alkoi auttaa äitiä kodinhoidossa ja pikkusisarusten kasvattamisessa.

Nyt Marie-Joe asuu sisarensa perheen taloudessa ja hoitaa sisarensa lapsia, pitää pientä kioskia ja osallistuu vammaisten naisten järjestön toimintaan.

– Ensinnäkin on koulutuksen puute, Marie-Joe kertoo vammaisten naisten ongelmista Haitilla ja viittaa omaan tarinaansa.

– Toinen ongelma on vammaisiin naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Vaikka vammaiset naiset joutuvat usein esimerkiksi raiskatuiksi, vain äärimmäisen harvoin he saavat mitään oikeudellista apua. Heillä ei ole varaa maksaa tuomarille ja he eivät pääse sisälle oikeustaloon portaitten takia. Tai sitten tuomari ei katso heitä vammansa takia puolustamisen arvoiseksi.

Hän kertoo lehtiuutisen hiuksia nostavan tarinan viime vuodelta.

– Neljää kuuroa naista alettiin pitää kylässä noitina. Huhu levisi ja paheni, minkä jälkeen joukko kylän miehiä raiskasi heidät, silpoi ja sen jälkeen poltti ruumiit. Huh! Mitä voimme tehdä, voimme vain valistaa, Marie-Joe korostaa.

Muuta väylää ei ole kuin tiedon lisääminen. Hän painottaa myös, että avustusjärjestöt unohtavat usein vammaiset. Vammaiset ovat viimeisiä, joita autetaan.

Vuonna 2010 Haitia kouristi valtava hurrikaani, joka herätti avustusjärjestöt eri puolilla maailmaa. Muutama vuosi sitten juuri hirmumyrsky vaurioitti pahoin edellisen maanjäristyksen jälkeen jo ennestään varioitunutta Les Cayesia. Vammansa takia Marie-Joe joutui jäämään puoliksi raunioituneeseen kotiinsa vielä pitkään sen jälkeen, kun muut olivat paenneet.

Kun hän viimein pääsi telttaan, ongelmat jatkuivat. Vallitsi valtava kaaos, jonka turvin ryöstely, raiskaukset ja kaikenlainen häirintä rehottivat. Marie-Joe’ta ei raiskattu, mutta hän sai olla tarkkana, ettei pyörätuolia varasteta.

– Ilman sitä olen täysin toimintakyvytön.

Vaikka vammaisten ihmisten ongelmat ovat Haitilla suuret, Marie-Joe on silti yllättävän positiivinen.

– Vielä neljä vuotta sitten olisin sanonut, että mikään ei muutu. Mutta nykyään uskon, että jopa miehet voivat muuttua, hän sanoo.

”Vammaiset voivat vain kerjätä.”

Teksti ja kuva:Heini Saraste

Afrikan vammaisfoorumin puheenjohtaja Iddris Alzouma Maiga: 

– Maassamme YK:n sopimuksen ratifioinnilla ei ole juuri mitään merkitystä, koska köyhyys peittoaa kaiken. Sopimus ratifioitiin noin kaksi vuotta sitten, mutta mitään muutoksia parempaan ei ole tapahtunut. Te ette voi tajuta, missä paratiisissa elätte, hän viittaa ympärilleen YK:n kahvilassa ja kertoo olevansa maansa suhteen erittäin pessimistinen. 

– Tämä maailma täällä YK:n käytävillä on todella kaukana meidän todellisuudestamme Nigerissä, Iddris puuskahtaa. Vieressä keskustelua seuraa miehen toinen vaimo, Ramatou. 

Ongelmana on Idrissin mukaan se, että Nigerissä on voimissa edelleen lääketieteellinen eikä ihmisoikeusmalli.  

– Voittopuolisena asenteena on sääli. Vammaisilla ihmisillä on ainoastaan yksi oikeus, oikeus kerjätä. Huonoimmassa asemassa ovat leprasairaat sekä kehitysvammaiset, jotka ovat kaiken avun ulkopuolella. 

Poliota sairastaneen Iddrisin oma tarina on kuitenkin satuprinssin. 

Iddris on kotoisin Tillaberin kaupungista Nigeristä. Hän sairastui polioon 40 vuotta sitten, pienenä poikana. Silloin polio oli yleistä Nigerissä, mutta nykyään se on rokotuksien ansiosta miltei kadonnut.  

Isä Adamou tuki Iddrisiä, ja sanoi, että jos pojan jalka ei toimi, pää toimii silti. Iddris kävi pääkaupungissa yliopiston hallintolinjan ja oli vuosiluokkansa toiseksi paras. Jotain positiivistakin vilahtaa miehen puheissa. Hän ei usko hallituksiin eikä poliitikkoihin, mutta kansalaisjärjestöihin kyllä. Ne ovat kuitenkin suuressa osassa hänen mannertaan vielä aivan alkutaipaleella. Myös asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. 

– Aikaisemmin ajateltiin, että vammaisuus on kirous, mutta niin ei ajatella enää. 

Iddris itse on menestynyt.  Hän on hyväpalkkainen virkamies, suureperheen isä ja juuri matkalla toisen vaimonsa kanssa. Kotona ensimmäinen ja kolmas vaimo hoitavat lapsia.