Minun tarinani: Berhane Daba

Teksti: TERHI LINDQVIST

Kuvat: MARJAHELENA SALONEN 

Haastattelu on ilmestynyt Martat-lehdessä 1/2017.

”Synnyin Holetassa, noin 40 kilometriä Addiksesta, maanviljelijäperheeseen. Kaksivuotiaana sairastuin polioon. Vanhemmat yrittivät hoitaa minua perinteisillä tavoilla: veivät minut paikallisen parantajan luo ja valelivat minua kirkosta saatavalla pyhällä vedellä. Edelleen monet uskovat näihin keinoihin enemmän kuin lääketieteeseen. Uskonto voi tarjota psykologista tukea, mutta lääketieteeseen sitä ei pitäisi sekoittaa.

En siis parantunut. Viisivuotiaana minut annettiin Addis Abebaan orpokotiin, ja yhteys perheeseeni katkesi pitkäksi aikaa. Onneksi rauhanturvajoukoissa työskentelevä Mary otti minut suojatikseen ja alkoi tukea minua hoidon ja apuvälineiden saamisessa. Kun Mary palasi Yhdysvaltoihin, yhteydenpito jatkui etiopialaisen miehen avulla, joka toi kuulumiset Marylta. Sain käydä kouluja niin pitkälle, että 19-vuotiaana saatoin aloittaa työt kansalliskirjastossa arkistonhoitajana. Nämä ihmiset ovat edelleen minulle kuin omaa perhettä. Suoritin jo toisen koulutuksen informaatioteknologiassa 26-vuotiaana. Koulutus on auttanut minua kehittämään EWDNA:n toimintaa. Osaan etsiä ja levittää tietoa.”

 ”Aloin suunnitella ystävieni kanssa vammaisten naisten yhdistyksen perustamista 1990-luvulla. Etiopiassa ei ole helppoa perustaa uutta järjestöä, mutta 2002 meidän rekisteröitiin virallisesti.

Moni ihmetteli, miksi vammaisille naisille tarvitaan oma järjestö. Meillä on valtakunnalliset järjestöt esimerkiksi näkö- ja liikuntavammaisille ja paljon paikallisyhdistyksiä. Ongelmana on, että niissä johtopaikkoja pitivät miehet. Naiset eivät uskaltaneet keskustella niissä omista ongelmistaan.

Vammainen nainen kehitysmaassa on kolminkertaisesti haavoittuvassa asemassa. Elämän vaikuttavat naiseus, köyhyys ja vammaisuus. On tyypillistä, että vammaisia naisia käytetään eri tavoin hyväksi. Kodeissa he saavat usein hoitaa veden kantamisen ja pyykin pesun, mutta kukaan ei kysy heidän toiveistaan. Muut menevät kouluun, mutta kukaan ei ajattele heidän tulevaisuuttaan.

Toinen tärkeä asia on lisääntymisterveys. Seksuaalisuudesta, ehkäisystä, itsensä suojelemisesta tai omista oikeuksista ei ole helposti tietoa saatavilla. Näin naiset ovat helposti hyväksikäytettävissä. Tyypillinen jäsenemme on yksinhuoltajaäiti, joka on tullut raiskatuksi tai muuten hyväksikäytetyksi epätasa-arvoisessa suhteessa. Miestä ei näy enää missään, ei ole koulutusta eikä ammattitaitoa. Tästä lähdemme liikkeelle monen naisen kanssa.”

 ”Aluksi kokoonnuimme kodeissa, kirkoissa, pihoilla. Jaoimme esitteitä uudesta yhdistyksestä. Saimme pienen toimistohuoneen käyttöömme valtiolta. Tuossa vaiheessa meidät esiteltiin suomalaiselle Kynnys ry:lle ja sen toiminnanjohtajalle, Kalle Könkkölälle. Kalle otti asiamme omakseen ja Kynnys alkoi tukea työtämme.

Olemme toteuttaneet monenlaista koulutusta, kuten lukutaitokoulutusta. Joka toinen viikko jäsenet kokoontuvat tänne etiopialaiseen kahviseremoniaan, jossa he voivat keskustella asioistaan luottamuksellisesti. Kannustamme heitä kertomaan järjestöstä omilla asuinalueillaan. Vammaiset naiset ovat usein piilossa, eikä heillä ole paljon kontakteja kotikorttelin ulkopuolella.”

”Toiveeni etiopialaisten vammaisten naisten elämän paranemiseksi ovat koti, koulu, oma työ. Avainsana on voimaantuminen. Kun olet tietoinen omista oikeuksistasi ja uskallat vaatia asioita, loppu on helpompaa.

Monet jäsenistämme puhuvat nykyisin kotikylissään avoimemmin vammaisten naisten elämästä ja oikeuksista. Seuraava askel on saada koulutusta ja oma talous kuntoon. Olen itse tästä hyvä esimerkki. Olen itsenäinen, minulla on työni ja palkkani, voin maksaa kotiapulaiselleni, liikun itsenäisesti kaupungilla. Minulla on vilkas sosiaalinen elämä, kuten monilla Etiopiassa.

Olen löytänyt uudelleen yhteyden lapsuuden perheeseeni ja antanut heille heidän valintansa anteeksi. Tiedän olosuhteet, joissa he ovat maalla eläneet. Ei ole helppoa kasvattaa vammaista lasta, kun ei ole tarpeeksi tietoa. Jos olisin jäänyt sinne, minulla ei olisi ollut edes kyynärsauvoja. Nykyään tapaan veljeni perhettä säännöllisesti ja meillä on lämpimät välit.”

 Berhane Daba (49) on Ethiopian Women with Disabilities -järjestön toiminnanjohtaja. Vuonna 2015 hänelle myönnettiin Yhdysvalloissa Harris Wofford Global Citizen Award työstä oman yhteisönsä kehittämisessä. Hän on ensimmäinen vammainen nainen, joka on saanut tämän palkinnon.


INFO

MARTTOJEN KEHITYSYHTEISTYÖ

Kun tuet Marttojen kehitysyhteistyötä, osa rahoituksesta ohjataan vuosina 2016–2018 yhteistyössä Kynnys ry:n kanssa Etiopian vammaisten naisten EWDNA:n toimintaan. Kamerunissa hankkeemme jatkuu vuonna 2017.

Tavoitteena on tuoda haavoittuvassa asemassa oleville naisille lisää päätösvaltaa, toimeentulomahdollisuuksia ja kotitaloustaitoja. Valvomme rahojen käyttöä ja kehitämme työtä yhdessä kumppaniemme kanssa. Ulkoministeriö tukee työtämme, mutta marttojen oma osuus on välttämätön.

Kutsu marttailtaan oman alueesi kansainvälinen martta kertomaan työstämme. Yhteystiedot saat piiristä. Tänä vuonna vapaaehtoisten koulutuksissa teemana on Etiopia. Ruokakurssiaineisto Etiopian kynnyksellä on yhdistysten käytössä syksyllä.

Martat voivat osallistua keräykseen esimerkiksi marttaillan kahvirahalla, myyjäisten tuotolla tai syntymäpäivälahjoituksella.

Keräystili FI15 8000 1570 4855 90/Marttojen kehitysyhteistyö, viite 2066.

Keräyslupa POL-2015-7512. Lupa voimassa 1.8.2017 saakka koko Suomen alueella Ahvenanmaata lukuun ottamatta.

 

 

Poika joka selvisi abortista on nyt äidin paras tuki

Etiopian vammaisten naisten järjestön, Ewdnan, perustajajäseniin kuuluva Abeba Amarech on sotilaitten kasvattama pikkutyttö.

Ababe Amarechin tarina on kuin jännitysnäytelmästä. Ensin lapsuus Kondarissa sodassa sotilaitten kasvattamana, sitten vammautuminen kahdeksanvuotiaana Dergin sotilaitten ampumaan luotiin, amputaatio Sudanissa, sitten paluu kotimaahan, mutta nyt pääkaupunkiin Addisiin.

Aikaa sotilaitten kanssa Ababe muistaa yllättäen hyvällä.

-Se oli elämäni parasta aikaa. Leirissä oli noin kahdeksankymmentä aikuista sotilasta, joista osa naisia, lapsia oli kahdeksan ja minä olin ainoa tyttö. Minua kohdeltiin kuitenkin kuin prinsessaa. Sain joka päivä ruokaa ja jopa käydä koulua.

Kymmenen vuotta sitten Amarech tuli raskaaksi ja halusi ehdottomasti päästä eroon lapsesta. Yksinäisenä vammaisena äitinä hänelle ei olisi tuohon aikaan omasta mielestään olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä elämästä lapsen kanssa.

Amarech yritti itse aborttia, mutta ”epäonnistui” siinä.

Nyt Alazar Samuel, 11, on Amarechin paras tukija. Äiti ja poika asuvat kuitenkin äärimmäisen kurjasti, niin että jopa etiopialaisittain ajatellen heidän kotinsa on todellista slummia.

-Poika auttaa minua kaikessa missä voi. Neljävuotiaana hän ilmoitti, että ei koskaan jätä minua. Nyt olen niin iloinen, että kohtalo antoi minulle tuon lapsen oman tahtoni vastaisesti, hän sanoo.

Laatikkoon:

Ewdna eli Etiopian naisten järjestö tukee Abebaa muun muassa antamaa pojalle Alazar Samuelille kirjoja ja muita koulutarvikkeita. Toisinaan he ovat saaneet myös suoraan ruoka-apua.

Ewdnaa tukee suomalainen Kynnys.

Nuoret vammaiset koulutetaan

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Marina Vujacic, 32, Montenegro

Kuva: Heini Saraste

”Montenegron nuorten vammaisten yhdistys perustettiin tämän vuosikymmenen alussa opiskelijoitten yhteisöksi, mutta siihen on liittynyt myös muita kuin opiskelijoita.

Kun Niksicin yliopistossa opiskeli vuosikymmenen alussa kolme vammaista, nyt meitä on 53 sokeaa, kuuroa ja liikuntavammaista. Tämä on mielestäni melko hieno saavutus. Niksic on Montenegron suurin kaupunki ja yliopisto suurin yliopisto.

Saimme aikaiseksi muun muassa sen, että vammaisten opiskelijoiden ei tarvitse maksaa yliopistossa lukukausimaksua. Toisaalta yliopisto on edelleen monilta osin esteellinen ja esimerkiksi kuuroilla ei ole juurikaan tulkkeja.

Pyrimme myös aktiivisesti luomaan yhteyksiä muiden eurooppalaisten nuorten vammaisjärjestöjen kanssa. Balkanilla Kosovon ja Albanian kanssa yhteistyö on ollut tiivistä, mutta fyysisesti emme ole aiemmin tavanneet.

Usein nuoren vammaisen ihmisen ongelmana on se, että hänen itsetuntonsa on kovin hauras. Eli psykologista tukea tarvitaan. Olemme pyrkineet tarjoamaan jäsenillemme myös henkistä tukea.

Synnyin itse lyhytkasvuisena ja kävin normaalikoulun. Asuin kotona, sitten muutin asumaan yhdessä veljieni kanssa, mutta nyt asun yksin. Yliopistossa opiskelin sosiologiaa ja valmistuin toissa vuonna.

Yksinään asuva nuori nainen on maassamme poikkeus. Tässä eivät ole vastassa niinkään vammaisuuteen vaan pikemminkin naisen asemaan liittyvät ennakkoluulot. Montenegro on hyvin perinteinen maa ja nuorten kuuluu asua perheissä, kunnes he solmivat avioliitoon. Myös työttömyysprosentti on maassamme suuri. Ei suinkaan ole taattua, että yliopiston jälkeen töitä löytyy. Tämä koskee niin vammaisia kuin ei-vammaisia nuoria.”

Mikä tekee sinut iloiseksi?

Tulevaisuuden suhteen olen toiveikas. Tältä seminaarilta odotan uusien yhteyksien luomista ennen kaikkea muihin nuoriin vammaisiin ihmisiin. Meillä on koko maailma edessämme.

Erionan perhe

Afredita ja Eriona Seiti, kuva: Heini Saraste

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Afredita Seiti on johtanut kuusitoista vuotta kehitysvammaisten lasten vanhempien järjestöä. Seiti on pioneeri asenteiden muuttamisessa. Hänen Help the life -järjestönsä ansiosta myös Balkanin seminaari saatiin aikaiseksi. Perheeseen kuuluvat Aferdita, äiti, Bashicim, isä, kehitysvammainen tytär Eriona , Dorian, 29 ja Enron, 26.

Aferditen silmäterä on Eriona. Kun hän 32 vuotta sitten syntyi, elettiin diktaattori Hoxhan kautta ja Albania eli tyranniassa.

– Kohtasimme paljon pahoja asioita ja olimme tyttäremme kanssa aivan täydellisesti yksin. Ei ollut ketään, kehen turvautua. Monta kertaa myös ehdotettiin, että Eriona laitettaisiin laitokseen. Tohtorit eivät koskaan kertoneet yhtään mitään, joten meillä ei käytännössä ollut tietoa kehitysvammaisuudesta eikä Erionan vammasta. Lasta myös ylilääkittiin, eikä mitään kuntoutusta ollut.

Jossain vaiheessa perhe päätyi siihen, että hoitajaksi tuli toisella paikkakunnalla asuva isoäiti Mahmude. Isoäiti hoiti tytärtä neljä vuotta ja  Erionan ja isoäidin välit ovat edelleen hyvin läheiset. Perheen muut jäsenet, tädit ja sedät ja serkut, antoivat henkistä tukea.

– Hän on kaikkien ilo ja ongelma, naurahtaa pikkuveli Dorian.

Eriona on kokenut myös laitostodellisuuden. Kun isoäiti väsyi, 14-vuotias Eriona oli pakko laittaa laitokseen.

– Joka kerta kun erosimme, hän jäi sinne itkemään. Se oli hirveää, kertoo Afredite. Lapset elivät kahdeksan hengen huoneessa ja fysioterapia oli vain nimellistä. Emme nähneet muuta ratkaisua kuin ottaa hänet takaisin.

Help the life syntyi laitoksen vaihtoehdoksi vuonna 1998. Alussa sinne otettiin vain tyttöjä. Katsottiin, että tyttöjä ei voi ottaa samaan paikkaan poikien kanssa.

Kaiken kaikkiaan Albaniassa on valtiolla kahdeksan päiväkeskusta ja 1437 kehitysvammaista saa päiväpalveluita. Yhteensä vammaisia lasketaan olevan 150 000. Inkluusiolaki on olemassa, mutta sitä ei ole toteutettu eli käytännössä kehitysvammaiset ovat vailla koulutusta. Ei ole tukiopettajia tai erityisopettajia.

Hyvin usein myös isät lähtevät perheestä kun vammainen lapsi syntyy. Isät katsovat, että vika on äidissä. Joka tapauksessa, jommankumman vanhemman on jäätävä kotiin vammaista lasta hoitamaan. Vammainen lapsi oikeuttaa 70 euron eläkkeeseen ja jos lapsi on oikein vaikeasti vammainen, perhe saa 230 euroa eläkettä.

Paljon on äitejä, jotka katsovat, että heidän on itse hoidettava lapsensa. Yleisesti ajatellaan, ettei hyvä äiti anna lastaan toisen hoidettavaksi. Myös ylisuojelu ja lapsien kertakaikkinen liiallinen varjelu on ongelma. Vanhemmat pelkäävät julmaa maailmaa, he eivät uskalla päästää lapsiaan sen raadeltavaksi.

Suurin ongelma on, ettei sinänsä hyviä vammaislakeja ole pistetty käytäntöön, toinen ongelma on perheitten köyhyys ja kolmas ongelma, että palvelut puuttuvat. Myös alkuvaiheen apu puuttuu. Lapsi ei saa kuntoutusta eikä minkäänlaista tukea, taantuu entisestää ja ongelmat pahenevat.

Albaniassa perheet pitävät kyllä huolen lapsestaan. Perheitten keskinäinen luottamus ja vetovoima on suuri. Lapsia ei hylätä tai hylätään äärimmäisen harvoin. Silti, kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, se joutuu melkein aina vaikeuksiin.

Ongelmat suurempia maaseudulla
Bashicim-isä kertoo, että Erionalla oli ongelmia alusta saakka.

-Tuohon aikaan olimme kokonaan yksin. Todella aivan yksin. Lääkkeitä tarjottiin, mutta ei mitään kuntoutusta. Vakiolause viranomaisten suusta oli, että teitä on kohdannut suuri onnettomuus. Tohtorit vierailivat kotona. Kaksivuotiaana tytär käytettiin suurella spesialistilla, mutta tämä ei auttanut yhtään.

Puolitoista vuotta sitten perheeseen hankittiin koira, joka on nyt tyttären suurompana ilona. Eriona ja Mia-koira leikkivät ja tappalevat keskenään.

Sairaalassa Afredita alkoi tavata toisten vammaisten lasten vanhempia. Itkettiin, naurettiin, itkettiin taas, alettiin ajatella, mitä voitaisiin tehdä lasten eteen, mikä olisi mahdollista.

Vuonna 1997 Bashicim matkusti Hollantiin, otti kaikki Erionaan liittyvät tiedot mukaansa, ja lähti hakemaan itselleen tietoa siitä, mitä edistyneemmissä maissa voidaan tehdä. Bashicim työskenteli tuohon aikaan geologina öljytehtaassa. Syntyi idea oman päiväkeskuksen perustamisesta.

Niin kuin niin usein, suuret muutokset lähtevät yksittäisten ihmisten omista henkilökohtaisista itsekkäistä tarpeista.

– Muutimme Vlorasta Tiranaan ja perustimme keskuksen. Alussa se oli pientä toimintaa viidelle kehitysvammaiselle tytölle, mutta nyt siellä käy päivittäin 32 nuorta.

– Ensin ongelmana oli se, etteivät perheet luottaneet kehenkään eivätkä mihinkään. Toisaalta he myös häpesivät lapsiaan. Vähitellen voitimme kuitenkin perheiden luottamuksen ja saimme vanhemmat innostumaan, toiminta kasvoi isommaksi.

Bashicim tutustui Hollannissa myös esteettömyyteen, niin että uusi keskus rakennettiin täysin esteettömäksi.

– Hallitukselta emme saa yhtään mitään, mutta saamme kylläkin tukea muualta.

Veljet sanovat, että usein heitä usein säälitään, kun heillä on tällainen sisko, mutta toisaalta monista kavereista on tullut tavallaan varaveljiä Erionalle.

Enron on lähtenyt opiskelemaan sosiaalityötä ja kouluttaa nyt yliopistossa sosiaalityöntekijäitä. Ammatti on kokonaan uusi. Enron haluaa houkutella väkeä vammaistyöhön, joka ei tällä hetkellä ole mitenkään erityisen suosittua.

Nykyään yhteiskunta on kuitenkin avoimempi kuin aikaisemmin.

Mieheni arkku kannettiin rajan ylitse

Teksti ja kuva: Heini Saraste

 

Natalia Vidaiko

En saanut  yöllä unta, kun ajattelin kaikkia teitä, kurssille osallistujia.  Tunteet kuohuivat ja verenpaine nousi. Tunsin niin suurta lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, että aloin itkeä.

Itkin myös elämääni. Ne eivät olleet pahoja kyyneleitä.

Muistelin sitä miten liikenneonnettomuuden jälkeen en halunnut tavata ketään, en halunnut ulos kotoani. Sitä, miten vihasin kaikkea ja kaikkia. Sitä, miten isäni ja äitini ja sisarukseni tekivät kaikkensa, jotta saisin elämänhaluni takaisin, mutta silti halusin lakata elämästä, halusin kuolla.

Muistelin sitä, miten kuntoutuslaitoksessa ensimmäistä kertaa tajusin, etten ollut yksin. Tapasin ihmisiä, joilla oli paljon kurjempi kohtalo kuin itselläni ja silti he halusivat elää. Vimmaisesti.

Muistelin, miten päätin palata takaisin maailmaan. Ja sitten tietysti muistelin miestäni.

Juuri kun olimme saamassa Venäjän passia, mieheni yllättäen kuoli. Hän menehtyi 31-vuotiaana sydänkohtaukseen. Olimme vasta muuttaneet Krimille, olin valmistunut asianajajaksi ja minulla oli töitä. Kaiken piti olla kunnossa.

En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin kotiin. Mieheni laitettiin arkkuun Krimillä, sitten alkoi kuljetus takaisin kotikaupunginmultiin. Venäjän puolella ei ollut ongelmia, mutta Ukrainan rajaviranomaiset eivät antaneet arkun olla autossa.

Apua arkun kantamiseen emme saaneet.  Kantajana olivat omat vanhempani, mieheni vanhemmat. Niin, he siis kantoivat oman lapsensa kotimaahan. Minä istuin autossa enkä itkenyt. Kaikki oli kuin unta.

Silti en voi sanoa, että olen onneton. Surullinen olen, mutten onneton, elämän on jatkuttava.

En itke helposti, olen pieni, mutta vahva.

 

Natalia Vidaiko, 32

 

 

Runot ovat ovi maailmaan

Juri Propenko

Runot ovat ovi maailmaan

Teksti ja kuva: Heini Saraste

”Kirjoitan runoja, blogia ja ajatelmia. Olen julkaissut neljä runokirjaa ja yhden aforismikirjan.

Minulla on blogi paikallisessa sanomalehdessä, jonne kirjoitan viikoittain. Sain blogin siten, että lehden toimittaja piti kirjoittajakurssin Harmonia-yhdistyksen ihmisille ja paras pestattiin lehteen. Se paras satuin olemaan minä.

Vammauduin 10 vuotta sitten lääkemyrkytyksen vuoksi. Ennen tuota tapahtumaa olin elänyt normaalin nuoren miehen elämää, soitin kitaraa, sävelsin lauluja ja opiskelin. Onnettomuus vei minulta jalat, kädet ja kyvyn puhumiseen.

Puhun hyvin hitaasti ja hyvin hiljaa. Puhuminen tuottaa minulle vaikeuksia. Jotta voisin tulla ymmärretyksi, tarvitsen toisilta ihmisiltä kärsivällisyyttä tai sitten tulkin, sellaisen ihmisen, joka on kuunnellut minua paljon ja oppinut ymmärtämään puhettani.

Yksi ystävistäni ja tulkeistani on Ludmila Netskiva, hänellä on kyky kuulla minua ja tulkita oikein. Ludmila toimii Harmonia-yhdistyksessä, johon hän on siis houkutellut myös minut mukaan.

Nyt tämä järjestö on kuin toinen perheeni.

Myös äitini kanssa olemme läheisiä. Asumme kaksistaan. Äitini on hyvin hellä ja rakastan häntä suuresti. Kun hän haluaa saada minut hyvälle tuulelle, hän usein kutittaa minua.”

Juri Prokopenko, 31


 

Parempi olla invalidi kuin kuollut

Parempi olla invalidi kuin kuollut

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Artem Dobryniev Sergievich

Kun menetin jalkani tulipalon seurauksena seitsemän vuotta sitten, elämäni muuttui täysin. Voin sanoa, että se muuttui paremmaksi. Saatat ihmetellä miksi. Ensinnäkin, jos en olisi vammautunut, voisi olla, että minusta olisi tullut sotilas ja olisin jo kuollut.

Parempi olla invalidi kuin vainaja.

Juuri vammaisuuden takia löysin myös vaimoni, Lenan. Hän on elämäni valo.

Lena on lievästi vammainen, enkä olisi tutustunut häneen, jos en olisi vammautunut.

Kotikylässämme Itä-Ukrainassa on sota läsnä koko ajan, ammuksien äänet kuuluvat kaikkialle.

Asuin laitoksessa, jossa meitä asukkaita, sekä vanhuksia että vammaisia, oli noin 300.

Halusimme pitkään, että meidät evakuoitaisiin, mutta pyyntöämme ei kuultu. Sitten viranomaiset ilmoittivat, että meidän olisi matkustettava omalla kustannuksella.

Miten?

Saan kuussa 50 euroa eläkettä, josta 40 euroa menee laitokselle.

Yhtenä yönä tuli käsky, että kaikki autoihin ja nopeasti.  Pyörätuoli käskettiin jättää, oli selvittävä proteeseilla.  Pahinta oli kuitenkin, että jouduimme Lenan kanssa eri autoihin.

Meidät evakuoitiin eri paikkoihin. Miten löytäisin hänet jälleen?

Uudessa paikassa aloitin taistelun saadakseni Lenan luokseni. Onneksi pian sain häneen kännykkäyhteyden. Sitten panin kovan kovaa vastaan, selvitin laitoksen johtajalle, että Lena on elämässäni ensiarvoinen. Kolmen kuukauden kamppailun jälkeen saimme yhteisen huoneen ja elämä alkoi taas.

Isäni ja äiti ovat kuolleet, sukulaisia minulla ei ole. Muita läheisiä minulla ei ole kuin Lena.