Yliopistot ovat esteellisiä, peruskouluihin pääsee

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Esteettömyys Kosovon julkisissa rakennuksissa on hitaasti parantumassa, mutta osin vielä ihan rempallaan.  

Arkkitehti Rosafa Basha oli erityisen kiinnostunut siitä, miten Suomessa on korjattu vanhoja rakennuksia ja mitä se on tullut maksamaan. Kalle Könkkölä kertoi muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten esteettömyyttä on Suomessa ajettu eteenpäin ja missä jamassa nyt ollaan. Könkkölä painotti, että vaikka Suomi on tällä hetkellä huikeasti esteettömämpi kuin 20 vuotta sitten, kädenvääntöä käydään edelleen joka hetki.  

Muutama vuosi sitten Basha teki yhdessä kollegoidensa kanssa tutkimuksen, jossa kartoitettiin pääkaupunki Pristinan esteettömyyttä. Yleisesti Kosovossa ongelmana on se, että vaikka laki vaatii esteettömyyttä julkisiin rakennuksiin, kunnat eivät sitä noudata. Edelleen rakennetaan liian jyrkkiä luiskia, hissit puuttuvat ja esimerkiksi näkövammaisia ei oteta juurikaan huomioon. Edelleen ongelmana on myös se, että valvomisen mekanismit puuttuvat. 

Toisaalta esimerkiksi peruskoulujen esteettömyys alkaa olla parantumassa. Muun muassa uusiin kouluihin rakennetaan aina rampit. Mitä ylemmäs koulutusportaikolla noustaan, sitä huonommin ovat asiat. Lukioissa esteettömyyttä huomioidaan vain vähän ja yliopistoissa tilanne on todella kurja. Tämä johtaa taas siihen, että vammaiset eivät opiskele kovin pitkälle. 

Toinen suuri ongelma ovat yksityiskodit. Jugoslavian 1970-luvun aikainen asuntokanta on täysin esteellistä ja uudisrakentamisessa tehdään jatkuvasti virheitä. Taloissa saattaa olla kyllä hissi, mutta ensimmäisen kerrokseen johtavat portaat. Myös balkanilainen tapa rakentaa monikerroksisia omakotitaloja on yksi ongelma.  

– Ihmiset ovat vankeina omissa kodeissaan, Rosafa kertoi. 

Kun näin Bajraktarit eli erään perheen tarina

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Bajraktarin viiden sisaruksen tarina Kosovosta on tarina tuhosta, selviytymisestä ja elämän ihmeellisistä käänteistä.

Kun vuonna 1999 näin ensimmäisen kerran Bajraktarin perheen Lipljanin kylässä Keski-Kosovossa, koko maa oli raunioina. Matkasimme tulkkini Duki Kelmendin kanssa tuhotusta Pristinasta läpi maiseman, jossa talot toinen toisensa jälkeen oli poltettu ja rauniot törröttivät maasta kuin mustat jättiläisen hampaat. Luhistuneisiin seiniin serbit olivat maalanneet kostonviestejään.

Takana oli vuosikymmenen sorto, taistelu serbien kanssa, kylien polttamista ja terroria, joka sitten huipentui joukkopakoon ympäröiviin maihin Yhdysvaltain pommitusten aikana.

Tuona Bajraktarien kohtaamisen syksynä albaanit palasivat pakolaisleireiltä koteihinsa, joista oli usein vain seinät jäljellä. Ja oli tulossa kylmä ja luminen talvi. Kamiinoita, märkiä vaatteita, värjöttelyä pakkasessa. Sitä oli edessä ja sitä voitiin aavistella, juuri kun olin näkemässä Bajraktarit.

Autossa Duki alkaa katsoa papereitaan: mitä, miten, onko tämä mahdollista? Perheen isä Bajram Bajraktari elää kotinsa raunioissa viiden kehitysvammaisen lapsensa kanssa. Perheen ainoa terve poika käy hanttitöissä ja perheen äiti on kuollut.

Duki, itsekin sentään paikallinen, pakolaisleirit ja sodan kokenut, katselee tietoja järkyttyneenä. Kyllä viiden kehitysvammaisen lapsen isä, kuulet oikein, Duki täsmentää.

Perheen isän kohtaaminen nurmikolla kotitalon raunioilla on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se itse asiassa muutti minut.

Kun aurinko paistaa keskeltä taivasta ja talojen rikkirevityt siluetit piirtyivät takanamme, arvokas albaani-isä seisoo lapsiensa ympäröimänä keskellä tuhoa tyyneyden perikuvana. Miten hän ojentaa meille lasilliset vettä. Ja huolimatta sodasta, tuhosta, lapsien aiheuttamasta murheesta, huolimatta lähestyvästä talvesta, hän säilyttää arvokkuutensa. Tässä olen, en muuta voi.

Isän sukunimi Bajraktari tarkoittaa albaniaksi suuria juhlapyhiä.

Isän kertomana saan kuulla Fadilin, Fatmirin, Nehmijen, Sabrijen ja Faikin tarinan ensimmäisen kerran. Saan kuulla miten serbiterrorin vuosina Fadil, sisarusten villikko, heittää kivellä serbipoliisia ja pitää koko perhettä jännityksessä, saan kuulla siitä, miten isä ei ole suostunut laittamaan lapsiaan laitokseen, pahamaineiseen Stimljeen.

Erityisesti päätös pitää lapset kotona ja poissa laitoksesta tekee minuun vaikutuksen. Isä kertoo myös siitä, miten hän on lääkärin painostuksesta lopulta antanut periksi. Hän kertoo matkasta laitokseen, ensimmäistä kertaa kylän ulkopuolelle. Lapset ovat innoissaan, he luulevat olevansa huvimatkalla. Perillä laitoksen virtsanhajussa ja surkeudessa, isä tajuaa, että laitokseen hän ei lapsiaan jätä.

– Niin kauan kuin käteni kantavat, pidän heistä huolta, hän sanoo.

Saan kuulla paosta vuorille metsän keskelle pommitusten ajaksi. Saan kuulla, miten kaikki kuusi perheenjäsentä ovat nukkuneet pensaitten alla ja syöneet sotilaitten kylistä varastamaa ruokaa.

Tuona vuonna 1999 tapaan ensimmäistä kertaa elämässäni äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös äärimmäistä arvokkuutta.

Seuraavat vaihe: Laitos

Vuonna 2012 saan ajatuksen, että etsin perheen jälleen käsiini. Ilmenee, että perheen isä, Bajram, on kuollut. Samoin lapsista nuorin Faik. Sisarusten terve veli on muuttanut Saksaan ja huolenpito lapsista on käynyt suvulle ylivoimaiseksi. Neljä sisarusta on laitettu Stimljeen. Isän kädet ovat siis lakanneet kantamasta.

Menemme sinne. Tapaamme laitoksen johtoa, lääkäreitä ja hoitajia. Sisarukset johdatetaan huoneeseen. Huh huijaa, mikä tunnevyöry. He ovat aivan samannäköisiä kuin ennenkin, he ovat iloisia. Jostain syystä aina kun tapaan heidät, he ovat iloisia.

Stimlje käy lävitse sekin hidasta muutosta, aikaisemmin psykiatriset potilaat ja kehitysvammaiset olivat hujan hajan, nyt kaksi laitosta on erotettu aidalla toisistaan. Suljettujen porttien takana asuu 58 ihmistä.

Lääkehoito on massiivista, asukkaat lääkitään tukkoon, talojen ovet ovat muurien sisällä auki sotkuiselle pihalle, mutta muurit ovat lukoilla kiinni ja portilla on vahti vahtikopissaan.

Seuraava vaihe: ryhmäkoti

Viime keväänä saan välikäsien kautta kuulla, että sisarukset on siirretty Stimljestä ryhmäkotiin Suhadollin kylään Luigi Gukagvi-kadulle. Nyt siis sinne!  Sovin Kynnyksen matkan yhteyteen tapaamisen ryhmäkodissa.

Johtaja Arjeta Thagi Stubla ottaa meidät vastaan ystävällisesti. Hän vie meidät suurehkoon omakotitaloon, jonka sohvalla odottavat Fadil, Fatmir, Nehmije, Sabrije.

Arjeta Thagi piti huolta sisaruksista jo Stimljessä. Nyt ryhmäkoti on siis hänen vastuullaan. Hän kertoo, että aivan alussa muuton jälkeen sisarukset olivat hyvin rauhattomia. Jopa rauhattomampia kuin alkuvuosina Stimljessä.

– Nyt kaikki sujuu paljon paremmin. Meillä on ihme kyllä rahaa tarpeeksi käytettäväksi, sillä ryhmäkotien budjetti on hyvä. Ylimääräisellä rahalla teemme retkiä ja pidämme hauskaa. Olemme myös vierailleet sisarusten vanhassa kylässä. Heidän kotinsa on rakennettu uudelleen, nyt se on vieraan omistuksessa. Kävimme ravintolassa kylän keskustassa, ja ihan kaikki kyläläiset saapuivat sisaruksia tapaamaan. Se oli hienoa.

Arjeta on tuonut omat pienet lapsensa ryhmäkotiin vierailuille. Kun Arjeta teki matkan Ruotsiin, sisarukset soittivat hänelle ja pyysivät palaamaan pian.

Eniten jää askarruttamaan Arjetan lause:

– Olen rikas, minun ei tarvitsisi olla täällä.

Se kertoo jotain. Rikas ei tule työpaikalleen siksi, että hän tarvitsisi rahaa vaan siksi, että hän kokee työnsä tarpeelliseksi.

On vaikea tietää mikä on totuus. Joka tapauksessa, jos minulle olisi 20 vuotta sitten kerrottu, että nämä sisarukset aterioivat pihalla sypressien katveessa, he nukkuvat puhtaissa lakanoissa ja nauravat paljon, se olisi saanut minut katsomaan maailmaa eri lailla.

Eli älä koskaan tee äkkinäisiä johtopäätöksiä, asiat voivat olla myös tulevaisuudessa paremmin.

– Mommy, äiti, pesetkö minut illalla? kysyy Nehmije.

Pesetkö minut illalla? Se jää mieleeni.

Vierailemme myös sisarusten huoneissa, joissa yksi asia kiinnittää huomioni, huoneet ovat siistejä, verhot ovat kirkkaat ja lakanat puhtaat. Mutta yhtään ainutta yksityistä tavaraa ei näe missään, mistä se johtuu, miksi on niin? Samoin huomiotani kiinnittää se, että heille annetaan terapiaa eli syötetään melko vahvoja lääkkeitä, koska lääkehoito on muodissa Kosovossa, vaikka he eivät todellakaan sitä tarvitsisi.

Sekin tulee mieleeni, että tärkeintä on ihmissuhde, lähellä olevan hoitajan tai lähityöntekijän ystävällisyys. Eivät muurit, ei sukulaissuhde, eivät paperit, joskus ei edes raha ratkaise vaan se, miten kunnioittavasti ihmistä kohdellaan. En voi tietää ovatko sisarukset onnellisia, mutta ainakin heidän elämänsä on mennyt hyvään suutaan, kaiken kaikkiaan.

 

 

Vieraanvaraista ja niin kaunista…

Teksti ja kuva: Heini Saraste ja Charlotta Boucht

Länsirannan eteläosassa Beit Jalan kylässä asuu Aladamin pariskunta ja heidän kaksitoista lastaan. Isä Saleem Mohamad ja äiti Abeen sekä isoäiti Rasmia ovat kotoisin Hebronin seudulta ja suvun juuret ulottuvat pitkälle menneisyyteen.

Idea suuresta lapsikatraasta on pitkälti isoäiti Rasmian. Hän itse on kymmenen tyttären perheestä, eikä se ole hyvä asia. Sitten hän sai vain yhden pojan ja vain yksi lapsi on melkein häpeä.

– Kyllä poikia pitää olla enemmän, isoäiti painottaa ja vaatii Saleemille ja Abeenille vielä lisää lapsia.

Tunnelma perheessä on lämpimän ystävällinen ja erittäin vieraanvarainen. Meidät kutsutaan olohuoneeseen, jossa istumme sohvilla ja saamme nopeasti eteemme teekupit. Isoäiti halaa minua lujasti, mutta yhtä lujasti hän myös kieltäytyy valokuvista.

– Vaimoni on hunajaa, sanoo Saleem ja saa vaimon nauramaan.

Äidin sylissä istuu kuopus Lona, jolla on Downin syndrooma. Äiti kertoo, että erityisen hankalaa on ollut CP-vammaisen Yassinin kanssa. Yassin tarvitsee usein sairaalahoitoa, ja siitä aiheutuu kustannuksia. Kaiken kaikkiaan eri tavoin vammaisia lapsia on perheessä viisi.

– Älkää ihmetelkö, ettei miehelläni ole hampaita, hampaat menivät lasten ruokaan! Abeen nauraa.

Pihalla lammaskarsinasta löytyy kolmetoista lammasta, joista kaksi saa nimet suomalaisten mukaan, Tuomas ja Rahik ja kolmas puolestaan Reisti.

”Halusin pitää tämän lapsen”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Gulmairam Alimbai Kyzy, 25, on pieni ja tarmokas nainen. Hän puhuu nopeasti ja ilmeikkäästi. Emme meinaa pysyä perässä, kun hän luettelee elämänsä vaiheita: työt, sairaalajaksot, seurustelut, morsiamenryöstö… Nyt hän on onnellisesti naimisissa ja perhe on antanut hyväksyntänsä vammaiselle parille. Gulmairam odottaa ensimmäistä lastaan. Ja on lääkärien mukaan vaarassa kuolla.  

 ’’Minä en ole huolissani raskaudestani, mutta lääkärit sanovat, että voin kuolla. He sanoivat, että minun pitää tehdä abortti, etten saisi olla raskaana. Jotkut lääkärit jopa huusivat minulle. Miestänikin peloteltiin, että hän jää leskeksi ja yksin. Meinasin tulla hulluksi ja itkimme mieheni kanssa, mutta en suostunut allekirjoittamaan papereita. Muistin erään psykologin sanoneen minulle, että tein minkä valinnan tahansa, se on oikea. Minä halusin tämän lapsen. Lopulta minut rekisteröitiin virallisesti odottavaksi äidiksi.” 

Gulmairam on oppinut sanomaan ei, puolustamaan oikeuksiaan ja taistelemaan tahtonsa läpi. Koulutuksissa, joihin hän on osallistunut, on leikitty muun muassa roolileikkejä.  

’’Yhdessä roolileikissä olin raskaana, ja kaikki olivat raskauttani vastaan. Ja nyt kohtaan saman todellisessa elämässä.’’ 

Gulmairam ei edes tiennyt, että hän voisi joskus tulla äidiksi.  

 ’’En ajatellut, että voisin tulla raskaaksi. Kun rintojani aristi, luulin että minulla on rintasyöpä.’’  

 Nyt Gulmairam voi kuitenkin hyvin. Kerran kuussa hän käy normaaleissa raskausajan kontrolleissa.  

 ’’Kieltäydyin geenitesteistä, sillä jos niistä löytyy jotain, olisin vain huolissani. Lapseni joko on vammainen tai sitten ei ole. Yritän keskittyä nyt vain positiiviseen ajatteluun ja omaan hyvinvointiini.’’  

(Juonipaljastus: Gulmairam synnytti terveen tytön syyskuussa 2018. Facebookin videota perheestä on katsottu yli 150 000 kertaa!) 

 

”Aloin rakastaa jopa kainalosauvojani”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 21-vuotias kirgisialainen Ayperi kertoo.  

Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni. Olemme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Ayperi osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen.  

Ayperilla ei totisesti ole ollut helppoa. Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä. Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva nainen nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä, mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään. 

”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Ayperi kertoo iloisena.  

”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa. 

”En halua olla kenenkään sohva”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Alia Tabaldieva, 31, ei halua tällä hetkellä seurustella kenenkään kanssa. Hän on saanut kyllikseen erilaisista vellihousupoikaystävistä, jotka eivät halua todellista suhdetta hänen kanssaan.  

’’Minulla oli poikaystävä, mutta olin hänelle ennemminkin kuin jokin mukava huonekalu kotona, kuin pehmeä sohva. Se ei ollut minulle tarpeeksi, sillä halusin romanttisen suhteen. Poikaystäväni sanoi, ettei tiedä miten minun kanssani voi harrastaa seksiä. Ehdotin, että sehän selviää, kun kokeilemme. Hän ei sanonut tähän mitään ja meni aivan kipsiin. Ja niin suhteemme päättyi aika pian.’’  

Monet kohtaamamme naiset kertovat kelpaavansa ehkä seurustelukumppaneiksi, mutta eivät naimisiin. Mies voi seurustella vammaisen naisen kanssa, mutta heti jos suhde uhkaa mennä vakavammaksi, se pistetään poikki. Alia antaa nyt piupaut tällaisille miehille ja aikoo keskittyä uraansa yritysmaailmassa ja viettää muuten aktiivista elämää.  

Jonakin päivänä hän toivoo kuitenkin löytävänsä uramiehen, jolla on suuri sielu ja sydän. Alian sympaattisuudella, älykkyydellä ja päättäväisyydellä hän varmasti tuleekin saavuttamaan tavoitteensa.  

”Ei ole mitään mitä vammainen nainen ei voisi tehdä. Kohtalosi riippuu sinusta, ei vammastasi”, Alia toteaa itsevarmana. 

 

 

 

”Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo”

Teksti ja kuvat: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Saida Asanova, 28, ottaa meidät hymyillen vastaan omassa kodissaan ja tarjoilee teetä. Äiti on ostanut asunnon hänelle. Elämä on muutenkin mennyt harppauksilla eteenpäin, sillä edellisvuoden kesäleirin jälkeen tulevaisuuden suunnitelmat ovat valmiina. Oman kauneussalongin lisäksi Saida haluaa miehen, vaikka yhtään ei ole vielä näköpiirissä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä itsetunto lähtee juuri siitä, että uskoo itseensä. Ja itsetunnolla ja rohkeudella muutetaan maailmaa.  

’’Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo. Ja haluan lapsia, ainakin yhden tyttären.’’ Saida pamauttaa meille varmalla äänellä.  

Saida tietää, että tänä päivänä vammaiset naiset seurustelevat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Hän kertoo ystävästä, jolla on sama vamma kuin Saidalla ja hän on naimisissa. Mies on vammaton ja heillä on tytär. Mahdollista se siis on, vaikkei helppoa. Saida kertoo myös miksi sukulaiset usein vastustavat avioliittoa, varsinkin vammaisen naisen naimista, vaikka kyseessä olisi rakkausliitto ja puoliso hyväksyisi liiton.  

’’Naisen pitää hoitaa kotia, siivota, laittaa ruokaa ja tehdä lapsia. Vammaisen naisen voi olla vaikea tehdä näitä töitä. Vammaisen miehen on paljon helpompi päästä naimisiin. Mutta asenteet ovat muuttumassa. Kuulemme koko ajan lisää aviopareista, joiden vanhemmat ovat hyväksyneet vammaisen miniän tai vävyn. Kun oma perhe hyväksyy, muu suku seuraa perässä.”   

”En suostu raportoimaan suhteistani perheelleni’’

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Ukei Muratalieva, 31, suhtautuu seurusteluun ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kertoo meille hymyssä suin seurustelusuhteistaan. Tällä hetkellä hän tapailee erästä vanhaa ystäväänsä, joka on vähän aikaa sitten palannut Kanadasta. Suhde on aluillaan ja pari on tapaillut muutamia kertoja. Tulevaisuussuunnitelmiakin on jo tehty. Tosin viime viikolla treffit peruuntuivat, kun ystävän äidiltä murtui käsi ja hän jäi kotiin äitinsä avuksi.  

 Sen sijaan sukulaisille varman naisen itsenäinen elämä on ottanut koville. Ukei on asunut nyt vuoden verran omillaan, mitä perhe ei voi ymmärtää alkuunkaan. Tyypillistä onkin, että vaikka vammainen ihminen olisi itse valmis itsenäistymään, perhe ei osaa eikä halua päästää irti.

Ukein sukulaiset soittelevat hänelle jatkuvasti ja vaativat palaamaan kotiin. Ja ihmettelevät mitä Ukei piilottelee. ”Oletko ehkä raskaana?” he kysyvät ja ajattelevat, että Ukei piilottelee mahaansa. Veli taas epäilee, että siskolla on kamalasti poikaystäviä, jotka juoksevat jatkuvasti asunnolla ja joiden kanssa hän viettää rietasta elämää. Ukei ei kerro sukulaisilleen mitään ja suhtautuu heihin vähän huvittuneesti. Samalla hän on yrittänyt sanoa heille painokkaasti, että on muuttanut pois kotoa eikä ole palaamassa takaisin.  

Ukei tekee töitä perustamassaan järjestössä, kampanjoi aktiivisesti vammaisten oikeuksien puolesta ja antaa vertaistukea muille naisille. Nyt on onneksi vähän rauhallisempaa oman perheen taholta, sillä veli on saanut ensimmäisen lapsensa ja on sen kanssa kiireinen. Hyvä niin, Ukei tuumaa hymyillen.  

 

”Mieheni jää hoitamaan lastamme kotiin”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

”Suunnitelmamme on, että viisi vuotta mieheni huolehtii lapsestamme kotona ja minä menen töihin. Mieheni on hyvin huolehtivainen ja kärsivällinen, kun minä taas hermostun aika nopeasti. Minulle sopii paremmin työnteko. Olen sellainen ’bisnes-mama’. Myyn koulun vieressä siemeniä, tupakkaa ja karkkia.’’  

Zhibek Sagimbekovan, 29, raskaaksi tuleminen noudattaa nyt jo meille tuttua kaavaa. Zhibekiä painostettiin lääkärien toimesta tekemään abortti, mutta hän ei suostunut. Pariskunnalle syntyi pieni suloinen poika Amantur, joka vietiin kuitenkin syntymän jälkeen orpokotiin. Zhibek ja Timur asuvat nimittäin laitoksessa, missä ei voi pitää lapsia. Pariskunta käy tapaamassa poikaansa orpokodissa kaksi kertaa kuukaudessa.  

 Näemme kuvia ja videoita hymyilevästä 1-vuotiaasta pyöreäkasvoisesta pallerosta.  

 ’’Minun mielestäni hän ei syö tarpeeksi, sillä hän on aika laiha. He syövät kolme kertaa päivässä, mutta minusta se ei ole tarpeeksi. Aina kun käymme hänen luonaan, viemme jogurttia ja maitoa ja muuta, ja hän syö aina kaiken hyvällä ruokahalulla. Viemme myös lampaanrasvaa, joka pitää hänet terveenä.” Zhibek kertoo. Äidit ovat selvästi äitejä kaikkialla. 

 Zhibek ja Timur saavat lapsen takaisin luokseen, kun heillä on koti. Kaksi kuukautta sitten he muuttivat omaan kotiin ja nyt pariskunta odottaa poikaa pian saapuvaksi.  

’’Teemme yhdessä nyt töitä tulevaisuutemme eteen. Keskitymme kasvattamaan lastamme ja tekemään työtä. Emme haaveile nyt uudesta lapsesta, mutta kunhan saamme asiamme kuntoon, sekin voi olla mahdollista.” 

Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Nigerialainen juristi Grace Kerry uskoo pieniin rahoittajiin, jotka tukevat ruohonjuuritasoa, juuri sellaisiin kuin Abilis ja Kynnys. Suurissa järjestöissä usein paljon rahaa tärvääntyy väliportaitten työntekijöitten palkkoihin, eikä raha pääse koskaan hyödyttämään itse avun tarvitsijaa, hän sanoo. 

Grace Kerry osallistuu YK:n kokoukseen jo kolmatta kertaa.

Yksi merkitys on sillä, että näemme, miten muualla eletään.  

New Yorkissa pääsemme busseihin ja metroihin pyörätuolilla. Kuskit ovat lakisääteisesti velvoitettuja auttamaan vammaisia. Nigeriassa tästä voi vain haaveilla. Avulaisuutta löytyy, mutta yhteenkään liikennevälineeseen ei pääse. 

– Silti olen optimisti. Jonain päivänä me tulemme perässä. Tosin silloin minua ei ehkä ole enää olemassa, niin kauan se vie. 

Grace on oman järjestönsä Inclusive friends of Nigerian kautta vieraillut paljon Nigerian maaseudulla.  

– Olen käynyt todella köyhillä alueilla ja tavannut vammaisia, joilla ei ole sananmukaisesti yhtään mitään.  

Grace itse on yhdeksänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi, eikä hänkään kovin rikkaasta perheestä. Nigeriassa on kieliä yli 90, joten aina puhutaan. Hän sanoo oppineensa, että tärkeintä kylässä on löytää hyvä tulkki ja puhua hyvin konkreettisesti. Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä. 

Grace on monipuolinen nainen. Hän on itse levyttänyt sanoittamaansa ja säveltämäänsä gospelia. Laulut kertovat vammaisten taistelusta, naisten emansipoitumisesta sekä tietysti Jumalasta.