”En halua olla kenenkään sohva”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Alia Tabaldieva, 31, ei halua tällä hetkellä seurustella kenenkään kanssa. Hän on saanut kyllikseen erilaisista vellihousupoikaystävistä, jotka eivät halua todellista suhdetta hänen kanssaan.  

’’Minulla oli poikaystävä, mutta olin hänelle ennemminkin kuin jokin mukava huonekalu kotona, kuin pehmeä sohva. Se ei ollut minulle tarpeeksi, sillä halusin romanttisen suhteen. Poikaystäväni sanoi, ettei tiedä miten minun kanssani voi harrastaa seksiä. Ehdotin, että sehän selviää, kun kokeilemme. Hän ei sanonut tähän mitään ja meni aivan kipsiin. Ja niin suhteemme päättyi aika pian.’’  

Monet kohtaamamme naiset kertovat kelpaavansa ehkä seurustelukumppaneiksi, mutta eivät naimisiin. Mies voi seurustella vammaisen naisen kanssa, mutta heti jos suhde uhkaa mennä vakavammaksi, se pistetään poikki. Alia antaa nyt piupaut tällaisille miehille ja aikoo keskittyä uraansa yritysmaailmassa ja viettää muuten aktiivista elämää.  

Jonakin päivänä hän toivoo kuitenkin löytävänsä uramiehen, jolla on suuri sielu ja sydän. Alian sympaattisuudella, älykkyydellä ja päättäväisyydellä hän varmasti tuleekin saavuttamaan tavoitteensa.  

”Ei ole mitään mitä vammainen nainen ei voisi tehdä. Kohtalosi riippuu sinusta, ei vammastasi”, Alia toteaa itsevarmana. 

 

 

 

”Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo”

Teksti ja kuvat: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Saida Asanova, 28, ottaa meidät hymyillen vastaan omassa kodissaan ja tarjoilee teetä. Äiti on ostanut asunnon hänelle. Elämä on muutenkin mennyt harppauksilla eteenpäin, sillä edellisvuoden kesäleirin jälkeen tulevaisuuden suunnitelmat ovat valmiina. Oman kauneussalongin lisäksi Saida haluaa miehen, vaikka yhtään ei ole vielä näköpiirissä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä itsetunto lähtee juuri siitä, että uskoo itseensä. Ja itsetunnolla ja rohkeudella muutetaan maailmaa.  

’’Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo. Ja haluan lapsia, ainakin yhden tyttären.’’ Saida pamauttaa meille varmalla äänellä.  

Saida tietää, että tänä päivänä vammaiset naiset seurustelevat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Hän kertoo ystävästä, jolla on sama vamma kuin Saidalla ja hän on naimisissa. Mies on vammaton ja heillä on tytär. Mahdollista se siis on, vaikkei helppoa. Saida kertoo myös miksi sukulaiset usein vastustavat avioliittoa, varsinkin vammaisen naisen naimista, vaikka kyseessä olisi rakkausliitto ja puoliso hyväksyisi liiton.  

’’Naisen pitää hoitaa kotia, siivota, laittaa ruokaa ja tehdä lapsia. Vammaisen naisen voi olla vaikea tehdä näitä töitä. Vammaisen miehen on paljon helpompi päästä naimisiin. Mutta asenteet ovat muuttumassa. Kuulemme koko ajan lisää aviopareista, joiden vanhemmat ovat hyväksyneet vammaisen miniän tai vävyn. Kun oma perhe hyväksyy, muu suku seuraa perässä.”   

”En suostu raportoimaan suhteistani perheelleni’’

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

Ukei Muratalieva, 31, suhtautuu seurusteluun ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kertoo meille hymyssä suin seurustelusuhteistaan. Tällä hetkellä hän tapailee erästä vanhaa ystäväänsä, joka on vähän aikaa sitten palannut Kanadasta. Suhde on aluillaan ja pari on tapaillut muutamia kertoja. Tulevaisuussuunnitelmiakin on jo tehty. Tosin viime viikolla treffit peruuntuivat, kun ystävän äidiltä murtui käsi ja hän jäi kotiin äitinsä avuksi.  

 Sen sijaan sukulaisille varman naisen itsenäinen elämä on ottanut koville. Ukei on asunut nyt vuoden verran omillaan, mitä perhe ei voi ymmärtää alkuunkaan. Tyypillistä onkin, että vaikka vammainen ihminen olisi itse valmis itsenäistymään, perhe ei osaa eikä halua päästää irti.

Ukein sukulaiset soittelevat hänelle jatkuvasti ja vaativat palaamaan kotiin. Ja ihmettelevät mitä Ukei piilottelee. ”Oletko ehkä raskaana?” he kysyvät ja ajattelevat, että Ukei piilottelee mahaansa. Veli taas epäilee, että siskolla on kamalasti poikaystäviä, jotka juoksevat jatkuvasti asunnolla ja joiden kanssa hän viettää rietasta elämää. Ukei ei kerro sukulaisilleen mitään ja suhtautuu heihin vähän huvittuneesti. Samalla hän on yrittänyt sanoa heille painokkaasti, että on muuttanut pois kotoa eikä ole palaamassa takaisin.  

Ukei tekee töitä perustamassaan järjestössä, kampanjoi aktiivisesti vammaisten oikeuksien puolesta ja antaa vertaistukea muille naisille. Nyt on onneksi vähän rauhallisempaa oman perheen taholta, sillä veli on saanut ensimmäisen lapsensa ja on sen kanssa kiireinen. Hyvä niin, Ukei tuumaa hymyillen.  

 

”Mieheni jää hoitamaan lastamme kotiin”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

”Suunnitelmamme on, että viisi vuotta mieheni huolehtii lapsestamme kotona ja minä menen töihin. Mieheni on hyvin huolehtivainen ja kärsivällinen, kun minä taas hermostun aika nopeasti. Minulle sopii paremmin työnteko. Olen sellainen ’bisnes-mama’. Myyn koulun vieressä siemeniä, tupakkaa ja karkkia.’’  

Zhibek Sagimbekovan, 29, raskaaksi tuleminen noudattaa nyt jo meille tuttua kaavaa. Zhibekiä painostettiin lääkärien toimesta tekemään abortti, mutta hän ei suostunut. Pariskunnalle syntyi pieni suloinen poika Amantur, joka vietiin kuitenkin syntymän jälkeen orpokotiin. Zhibek ja Timur asuvat nimittäin laitoksessa, missä ei voi pitää lapsia. Pariskunta käy tapaamassa poikaansa orpokodissa kaksi kertaa kuukaudessa.  

 Näemme kuvia ja videoita hymyilevästä 1-vuotiaasta pyöreäkasvoisesta pallerosta.  

 ’’Minun mielestäni hän ei syö tarpeeksi, sillä hän on aika laiha. He syövät kolme kertaa päivässä, mutta minusta se ei ole tarpeeksi. Aina kun käymme hänen luonaan, viemme jogurttia ja maitoa ja muuta, ja hän syö aina kaiken hyvällä ruokahalulla. Viemme myös lampaanrasvaa, joka pitää hänet terveenä.” Zhibek kertoo. Äidit ovat selvästi äitejä kaikkialla. 

 Zhibek ja Timur saavat lapsen takaisin luokseen, kun heillä on koti. Kaksi kuukautta sitten he muuttivat omaan kotiin ja nyt pariskunta odottaa poikaa pian saapuvaksi.  

’’Teemme yhdessä nyt töitä tulevaisuutemme eteen. Keskitymme kasvattamaan lastamme ja tekemään työtä. Emme haaveile nyt uudesta lapsesta, mutta kunhan saamme asiamme kuntoon, sekin voi olla mahdollista.” 

Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Nigerialainen juristi Grace Kerry uskoo pieniin rahoittajiin, jotka tukevat ruohonjuuritasoa, juuri sellaisiin kuin Abilis ja Kynnys. Suurissa järjestöissä usein paljon rahaa tärvääntyy väliportaitten työntekijöitten palkkoihin, eikä raha pääse koskaan hyödyttämään itse avun tarvitsijaa, hän sanoo. 

Grace Kerry osallistuu YK:n kokoukseen jo kolmatta kertaa.

Yksi merkitys on sillä, että näemme, miten muualla eletään.  

New Yorkissa pääsemme busseihin ja metroihin pyörätuolilla. Kuskit ovat lakisääteisesti velvoitettuja auttamaan vammaisia. Nigeriassa tästä voi vain haaveilla. Avulaisuutta löytyy, mutta yhteenkään liikennevälineeseen ei pääse. 

– Silti olen optimisti. Jonain päivänä me tulemme perässä. Tosin silloin minua ei ehkä ole enää olemassa, niin kauan se vie. 

Grace on oman järjestönsä Inclusive friends of Nigerian kautta vieraillut paljon Nigerian maaseudulla.  

– Olen käynyt todella köyhillä alueilla ja tavannut vammaisia, joilla ei ole sananmukaisesti yhtään mitään.  

Grace itse on yhdeksänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi, eikä hänkään kovin rikkaasta perheestä. Nigeriassa on kieliä yli 90, joten aina puhutaan. Hän sanoo oppineensa, että tärkeintä kylässä on löytää hyvä tulkki ja puhua hyvin konkreettisesti. Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä. 

Grace on monipuolinen nainen. Hän on itse levyttänyt sanoittamaansa ja säveltämäänsä gospelia. Laulut kertovat vammaisten taistelusta, naisten emansipoitumisesta sekä tietysti Jumalasta. 

 

”Kun minusta tehtiin pyhimys”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Guatemalalainen Rosa Dalia Aldano Saldero, 38, pitää blogia, jolla on säännöllisesti 15 000 seuraajaa. Siinä hän kertoo elämänsä tavallisista arjen sattumuksista. Lyhytkasvuiselle ihmiselle sattuu nimittäin joka päivä paljon sellaista, joka sekä raivostuttaa että välillä myös naurattaa.  

Rosa Aldano on kolmen sisaruksen perheen keskimmäinen. Kun Aldano oli yksitoistavuotias, hänen isänsä menehtyi äkillisesti ja perheen talous romahti. Juuri isä oli tukenut Rosaa suuresti, kun tämä oli pikkutyttö. Juuri isän toive oli, että tytär opiskelisi, opiskelisi ja opiskelisi. Mikään muu ei ole tärkeää, isä painotti. Isän kuoleman jälkeen äiti halusi, että isän toiveitten mukaisesti perheen kolme tytärtä voivat jatkaa koulunkäyntiä. Se ei ollutkaan niin helppoa.  

Neljätoistavuotias Rosa sekä hänen kuusitoistavuotias ja kaksistoistavuotias sisarensa jäivät keskenään, kun äiti lähti kolmeksi vuodeksi Yhdysvaltoihin ansaitsemaan rahaa lapsien kouluttamiseksi. 

– Se antoi meille kokemuksen siitä, että me pärjäsimme. Me selvisimme ilman äitiä itseksemme ja opimme ottamaan vastuuta elämästämme. Yksi laittoi ruokaa, toinen tiskasi ja kolmas sotki, onneksi vuorot vaihtuivat, Aldano hymyilee. 

Lyhytkasvuisella ihmisellä ongelmia oli kaikkialla. Liian korkeat rappuset, liian korkeat pöydät, liian korkealla sijaitsevat valonappulat.  

– Oli nöyryyttävää pyytää alituisesti apua.  

Rosaa myös kiusattiin koulussa.  

– Mutta minä panin vastaan ja pidin puoleni. 

Sitten hän pääsi opiskelemaan yliopistoon tiedotusoppia. Yliopistossakin porrasongelma jatkui, mutta tukena oli professori, joka kannusti Aldanoa jatkamaan ja tekemään väitöskirjan. Siinä ohella Aldano kouluttautui myös seksuaaliterapeutiksi. Nykyään hän opettaa yliopistossa sekä toimii terapeuttina: Asiakkaina on paljon vammaisia ihmisiä, mistä Aldano on erityisen iloinen. 

Kun Haitilla ongelmana on vammaisten negatiivinen stigma, Guatemalassa asenteet vammaisuutta kohtaan voivat olla täysin päinvastaiset. 

– Me lyhytkasvuiset olemme holy persons, pyhiä ihmisiä, niin että meitä koskettamalla ihmiset uskovat tulevansa kauniimmiksi ja voimakkaammiksi! 

Kerran kun Rosa palasi kotipaikalleen, hän sai hämmästyksekseen huomata, että hänestä oli tehty kirkkoon juliste, jossa selässä komeilivat suuret siivet ja kädessä oli kynttilä. 

– Se oli äärimmäisen kiusallista, hän sanoo, mutta nauraa pian päälle.

Kuuroja naisia tapettiin noitina

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Vielä muutama vuosi sitten Haitilla kuuroja naisia tapettiin noitina vain siksi, että he viittoivat, kertoo Marie-Joe Pierre, haitilainen vammaisaktivisti.

Taikausko on Haitilla suurta ja se kytkeytyy vammaisuuteen. Ajatellaan, että vamma on paholaisen tai noituuden vaikutusta ja esimerkiksi viittomia voidaan pitää salakielenä.

Marie-Joe Pierre osallistuu ensimmäistä kertaa vammaisten kansainväliseen jättiläiskokoukseen. Hän on kovasti jännittänyt sekä matkaa että kokousta. Toisaalta hän on myös hyvin innoissaan.

– On hienoa, kun saan tavata vammaisia naisia muista maista ja kuulla heidän kokemuksistaan, hän sanoo.

Erityisesti häntä kiinnostaa se, miten vammaiset naiset ovat muissa kehittyvissä maissa ratkaisseet ongelmansa.

Pierre on 12-lapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vaikka perhe on köyhä, kaikki lapset pyrittiin saamaan koulutielle. Marie-Joe ei kuitenkaan ehtinyt juuri aloittaa koulua, kun hänen elämänsä mullistui täydellisesti.  Seitsemänvuotiaana hän menetti molemmat jalkansa junaonnettomuudessa. Sen jälkeen kaikki oli toisin.

Loukkaantumisen myötä Marie-Joe ”menetti” perheensä, ensin hän joutui sairaalaan puoleksi vuodeksi ja sen jälkeen suoraan erityiskouluun. Äitiä hän näki enää vain kaksi kertaa vuodessa, joulu- ja kesälomalla.

10-vuotiaana tyttö pääsi tavalliseen kouluun lähelle kotia, mutta koulun esteellisyyden ja perheen talousvaikeuksien vuoksi hän joutui keskeyttämään koulun 12-vuotiaana. Hän alkoi auttaa äitiä kodinhoidossa ja pikkusisarusten kasvattamisessa.

Nyt Marie-Joe asuu sisarensa perheen taloudessa ja hoitaa sisarensa lapsia, pitää pientä kioskia ja osallistuu vammaisten naisten järjestön toimintaan.

– Ensinnäkin on koulutuksen puute, Marie-Joe kertoo vammaisten naisten ongelmista Haitilla ja viittaa omaan tarinaansa.

– Toinen ongelma on vammaisiin naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Vaikka vammaiset naiset joutuvat usein esimerkiksi raiskatuiksi, vain äärimmäisen harvoin he saavat mitään oikeudellista apua. Heillä ei ole varaa maksaa tuomarille ja he eivät pääse sisälle oikeustaloon portaitten takia. Tai sitten tuomari ei katso heitä vammansa takia puolustamisen arvoiseksi.

Hän kertoo lehtiuutisen hiuksia nostavan tarinan viime vuodelta.

– Neljää kuuroa naista alettiin pitää kylässä noitina. Huhu levisi ja paheni, minkä jälkeen joukko kylän miehiä raiskasi heidät, silpoi ja sen jälkeen poltti ruumiit. Huh! Mitä voimme tehdä, voimme vain valistaa, Marie-Joe korostaa.

Muuta väylää ei ole kuin tiedon lisääminen. Hän painottaa myös, että avustusjärjestöt unohtavat usein vammaiset. Vammaiset ovat viimeisiä, joita autetaan.

Vuonna 2010 Haitia kouristi valtava hurrikaani, joka herätti avustusjärjestöt eri puolilla maailmaa. Muutama vuosi sitten juuri hirmumyrsky vaurioitti pahoin edellisen maanjäristyksen jälkeen jo ennestään varioitunutta Les Cayesia. Vammansa takia Marie-Joe joutui jäämään puoliksi raunioituneeseen kotiinsa vielä pitkään sen jälkeen, kun muut olivat paenneet.

Kun hän viimein pääsi telttaan, ongelmat jatkuivat. Vallitsi valtava kaaos, jonka turvin ryöstely, raiskaukset ja kaikenlainen häirintä rehottivat. Marie-Joe’ta ei raiskattu, mutta hän sai olla tarkkana, ettei pyörätuolia varasteta.

– Ilman sitä olen täysin toimintakyvytön.

Vaikka vammaisten ihmisten ongelmat ovat Haitilla suuret, Marie-Joe on silti yllättävän positiivinen.

– Vielä neljä vuotta sitten olisin sanonut, että mikään ei muutu. Mutta nykyään uskon, että jopa miehet voivat muuttua, hän sanoo.

”Vammaiset voivat vain kerjätä.”

Teksti ja kuva:Heini Saraste

Afrikan vammaisfoorumin puheenjohtaja Iddris Alzouma Maiga: 

– Maassamme YK:n sopimuksen ratifioinnilla ei ole juuri mitään merkitystä, koska köyhyys peittoaa kaiken. Sopimus ratifioitiin noin kaksi vuotta sitten, mutta mitään muutoksia parempaan ei ole tapahtunut. Te ette voi tajuta, missä paratiisissa elätte, hän viittaa ympärilleen YK:n kahvilassa ja kertoo olevansa maansa suhteen erittäin pessimistinen. 

– Tämä maailma täällä YK:n käytävillä on todella kaukana meidän todellisuudestamme Nigerissä, Iddris puuskahtaa. Vieressä keskustelua seuraa miehen toinen vaimo, Ramatou. 

Ongelmana on Idrissin mukaan se, että Nigerissä on voimissa edelleen lääketieteellinen eikä ihmisoikeusmalli.  

– Voittopuolisena asenteena on sääli. Vammaisilla ihmisillä on ainoastaan yksi oikeus, oikeus kerjätä. Huonoimmassa asemassa ovat leprasairaat sekä kehitysvammaiset, jotka ovat kaiken avun ulkopuolella. 

Poliota sairastaneen Iddrisin oma tarina on kuitenkin satuprinssin. 

Iddris on kotoisin Tillaberin kaupungista Nigeristä. Hän sairastui polioon 40 vuotta sitten, pienenä poikana. Silloin polio oli yleistä Nigerissä, mutta nykyään se on rokotuksien ansiosta miltei kadonnut.  

Isä Adamou tuki Iddrisiä, ja sanoi, että jos pojan jalka ei toimi, pää toimii silti. Iddris kävi pääkaupungissa yliopiston hallintolinjan ja oli vuosiluokkansa toiseksi paras. Jotain positiivistakin vilahtaa miehen puheissa. Hän ei usko hallituksiin eikä poliitikkoihin, mutta kansalaisjärjestöihin kyllä. Ne ovat kuitenkin suuressa osassa hänen mannertaan vielä aivan alkutaipaleella. Myös asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. 

– Aikaisemmin ajateltiin, että vammaisuus on kirous, mutta niin ei ajatella enää. 

Iddris itse on menestynyt.  Hän on hyväpalkkainen virkamies, suureperheen isä ja juuri matkalla toisen vaimonsa kanssa. Kotona ensimmäinen ja kolmas vaimo hoitavat lapsia.  

 

 

 

”Paljon luvataan, vähän tehdään.”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

YK:n vammaissopimus ei ole toteutunut maassamme mitenkään erityisen hyvin, sanoo Jordaniasta Ammanista kotoisin oleva Enas Sakeg Aborumman. Ylivoimaisena haasteena on Syyriasta paenneiden vammaisten pakolaisten tilanne. Heidät kyllä ruokitaan, mutta kouluun he eivät pääse. 

– Ongelmana on se, että paljon luvataan, mutta vähän lupauksia pidetään. Saatamme valittaa esimerkiksi jonkun hallintorakennusten rampeista kymmenenkin kertaa, ja aina korjausta tilanteeseen luvataan. Mutta sitten mitään ei tapahdu. Päättäjät eivät noudata lakia, kertoo Aborumman. 

 – Jotta vammaiset opiskelijat saataisiin kouluihin, tarvittaisiin lisää opettajien koulutusta. Opettajat pelkäävät ottaa oppilaita luokalleen, koska heillä ei ole heidän mielestään siihen kykyjä. Kuurot ovat erityisongelmissa, koska viittomakieltä ei tunneta eikä osata, ei ole opettajia. Sokeille ei opeteta braillea eikä tietokoneita ole. Myös tietämättömyys on suurta: yhteisö ei tiedä, mitä vammaisuus on. 

Aborumman on kotoisin Jordaniasta Ammanista. Hän on erityisen ylpeä siitä, että hänen järjestönsä Equality association for persons with disabilities on tehnyt erinomaisen raportin vammaisten pakolaisten tilanteesta Jordaniassa.  

– Pakolaiset saavat ruokaa, mutta he eivät saa minkäänlaista koulutusta. Pakolaisia on 1,5 miljoonaa. 

Aborumman vammautui vuonna 1997 liikenneonnettomuudessa. Hänellä oli silloin pienet lapset ja mies. 

– Minulle sanottiin, olet vammainen, et voi oppia mitään, et voi mennä työhön etkä voi ajaa autoa. Minä mietin, että voin. Hienoa oli, että mieheni ja isäni tukivat minua koko ajan. He olivat varauksettomasti sitä mieltä, että tulisin pärjäämään. 

 

 

Keski-Aasian vammaiset naiset voimaantuvat Suomessa

Teksti: Heini Saraste. Kuva: Ismo Helén.

Vammaisen naisen asema on ollut pitkään Keski-Aasiassa piian, orjan tai keskenkasvuisen. Nyt se on kuitenkin muuttumassa, kertoo Suomessa vieraileva vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Naiset jäävät veljiensä tai sisartensa perheisiin siivoojiksi ja ruuanlaittajiksi tai lastenhoitajiksi. He eivät saa koulutusta eikä heidän oleteta menevän naimisiin, kertoo kazakstanilainen vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Kynnyksen ja Abilis-säätiön Keski-Aasiassa tekemä kehitysyhteystyö kasvattaa naisen hänen omaan kokoonsa, voimakkaaksi, Begalieva pohtii. Hänen mukaansa naisen voimaantuminen kulkee kuin viestikapulana, naiselta naiselle. Vammaiset aktivisti-naiset käyvät ottamassa oppia ulkomailta, tuovat uudet ideat mukanaan ja levittävät sitä vertaisryhmissä. 

– Parhaimmillaan muutosta ulotetaan ulos pääkaupungista maalaiskyliin ja tiettömien taipaleitten taakse, sisarelta sisarelle. 

Zakhira kiittelee idoliaan Lyazzat Kaltayevaa. Kun Shyrakin, kazakstanilaisen vammaisten naisten järjestön, johtaja Lyazzat palasi Suomesta 2000-luvun alussa, hän oli täynnä ideoita. 

– Olin silloin nuori arka vammainen yksinhuoltajanainen, jonka mies oli jättänyt. Olin haavoilla ja rikki ja nyt kuulin parantavia sanoja. ”Meidän on muututtava kahvinkeittäjistä pöydän ääressä istujiksi toimijoiksi, meidän on vaadittava, että jos vammaiset naiset eivät pääse kokouspailla vessaan, heidän on saatava vaippoja, jotta he voivat osallistua kokouksiin, Kaltayeva julisti. Meidän on saatava naiset mukaan myös politiikkaan!” 

 – Vammaisjärjestöjen ongelmana oli se, että järjestöjä johtivat miehet, naiset olivat aina taustalla niin kuin Keski-Aasiassa yleisestikin. Naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi, mutta eivät päättäjiksi. Kokouksissa miehet jaarittelivat tuntikausia eivätkä välttämättä tienneet naisten arjesta tuon taivallista. Kuitenkin he päättivät naisten puolesta. 

Nyt, liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin, moni asia myös Zakhiran elämässä on muuttunut. 

– Olen aivan eri ihminen kuin tuolloin, hän hymyilee. Siitä kiitokset teille ja Kynnyksen ja Abiliksen hankkeille kotimaassani. 

Begalieva itse on yksi todellakin esimerkki niistä hedelmistä, joita Kynnyksen hankkeet ovat synnyttäneet Keski-Aasiassa. 

– Kynnyksen rahoituksen merkitys on ollut todella suuri. Te tulitte maihin, jossa vammaisella naisella ei käytännössä ollut ihmisarvoa lainkaan. Te näytitte esimerkkiä ja annoitte uskoa tulevaan, Begalieva painottaa. 

Erityisesti sellaisten hahmojen kuin Mina Mojtahedin ja Amu Urhosen merkitys on ollut suuri, molemmat ovat vahvoja, suomalaisia vammaisia naisia. Amu on Kynnyksen puheenjohtaja ja Mina työskenteli Kynnyksessä kehitysyhteistyökoordinaattorina. 

”Mieheni häpesi minua”

Zakhira itse kasvoi kuusilapsisen perheen esikoisena pienessä maalaiskylässä Georgievkan kaupungissa. Hän kävi peruskoulun osin lähellä sijaitsevassa internaatissa, meni lukioon ja valmistui opettajaksi. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, mutta kertoo silti olleensa äärimmäisen arka ja hyvin huonolla itse tunnolla varustettu. 

– En tuntenut itseäni naiseksi vaan jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi hylkiöksi. Menin silti naimisiin varhain ei-vammaisen miehen kanssa. 

Avioliitto ei ollut onnellinen. Mies kyllä otti kaiken taloudellisen hyödyn vaimostaan, mutta häpesi häntä ystäviensä silmissä. 

– Erosimme, kun lapseni oli neljävuotias. Sen jälkeen hän ei tukenut minua mitenkään. Kun poikani kirjoittautui yliopistoon, hän laittoi papereihin isän nimen paikalle viivan. 

Miesten valta-asema nurin 

– Shyrakissa aloimme asettaa miesten valta-asemaa kyseenalaiseksi, emme me ole heikkoja, emme me ole rumia, emme me ole vajavaisia, olemme älykkäitä, kauniita ja seksikkäitä! Tajusimme myös, että jotta voisimme vaikuttaa, tarvitsimme koulutusta. 

Sitä koulutusta Begalieva tuli lokakuussa hakemaan Suomesta, missä hän viikon aikana vieraili eri ministeriöissä, eri vammaisjärjestöissä ja eri säätiöissä ottamassa oppia Suomen ratkaisuista. Suomessa vaikutuksen on tehnyt erityisesti henkilökohtainen avustajajärjestelmä sekä se, että valtio ulottaa tukitoimensa kaikkialle, myös maaseudulla. 

– Meidän maamme Kazakstan on Euroopan kokoinen, mutta asukkaita on vähän. Olen erittäin kiinnostunut kertomaan Suomen ratkaisuista maamme hallinnolle. 

Haastattelun aikaan Zakhira on kyynärpäitään myöten mukana uudessa hankkeessa, jossa naapurimaitten vammaisia naisia opastetaan perhesuunnitteluun. 

– Uzbekistanin tilanne on ehkä vaikein, sillä diktatuurissa on moni asia kiellettyä. Ongelmana on se että naiset eivät voi puhua lainkaan näistä asioista. Kun ei voi sanoa ääneen sanaa kondomi, ei oikein voi puhua ehkäisystä. Kun ei voi puhua siitä, miten aids tarttuu anaaliseksissä, on vaikea valistaa aidsista. 

– Tadzhikistanin ongelmana ovat takapajuiset olosuhteet maaseudulla sekä se että lähisukulaisia naitetaan usein keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että jopa sisarukset avioituvat keskenään. Tämän seurauksena syntyy vammaisia lapsia. 

Vammaisen naisen seksuaalisuus on Zakhiran mukana hyvin ristiriitaista, toisaalta naisen ja mahdollisuudet avioliittoon kyseenalaistetaan, toisaalta naiset kelpaavat seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi ja jalkavaimoiksi. 

Zakhira matkusti Suomeen yhdessä jo aikuisen poikansa kanssa. Hän uskoo ja toivoo, että pojasta kasvaa mies joka kunnioittaa ja tukee vaimoaan.