Kaunis nainen hymyilee aina

Teksti: Heni Saraste

Kuva: Charlotta Boucht

Ainura Teleusseva, Kirgisia:

”Kun olin kaksi ja puolivuotias, jouduin rajuun kolariin, joka murskasi perheemme elämän. Menetin äitini, veljeni ja isoisäni. Tuosta ajasta ennen vammautumistani en muista juuri mitään. Itsekin vammauduin pahasti ja jouduin myöhemmin pyörätuoliin.  Vammastani huolimatta lapsuuteni ei kuitenkaan suinkaan ollut onneton.   

Minulla oli paljon leikkitovereita ja olin keskeinen henkilö pihamaalla. Olin leikkien ehdoton keskus. Jostain syystä en leikkinyt tyttöjen vaan ihan aina poikien kanssa. Pojat ihailivat minua. Olin heidän mielestään eräänlainen sankari. He kantoivat minua ja kuljettivat joka paikkaan. 

Kun kiipesin puuhun, pojat auttoivat. He nostivat minut oksalle ja antoivat minun määrätä sieltä. Se oli huikeaa. 

Tilanne muuttui rajusti teini-iässä, kun pojat alkoivat kiinnostua muista tytöistä. Silloin jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että en ollutkaan tyttönä kiinnostava. Olin vammainen, enkä ollut viehättävä heidän silmissään. Se sattui. Jäin yksin. 

Vajosin masennukseen. Koin itseni rumaksi ja luotaantyöntäväksi. Olin vakuuttunut, että olen vastenmielinen. Olin myös varma, että kukaan ei koskaan voisi rakastaa minua. Murrosiässä minulla oli ihana koti-opettaja.  Hän halasi ja piti lähellään, hänelle saattoi kertoa ihan kaiken. Koska minulla ei ollut omaa äitiä, hänestä tuli ikään kuin äitini.  

Hän sanalla sanoen kiskoi minut ylös masennuksesta. Hän vakuutti, että olen viehättävä juuri sellaisena kuin olen. Olen kaunis ja ihana. Hänellä itsellään ei ollut lapsia, joten minusta tuli vähän niin kuin hänen tyttärensä. Hän kävi opettamassa minua kotona päivittäin kahden vuoden ajan.  

Me puhuimme kaikesta, puhuimme kasvamisesta, ihmisenä olosta, uskonnosta, vaikeista valinnoista, vammaisuudestakin puhuimme, mutta se ei ollut pääasia. 

Kaikkein tärkein hänen viesteistään oli kuitenkin se, että hänen mielestään olin kaunis. Sitä hän jaksoi toistella päivästä toiseen, että olin kaunis nuori nainen, jolla oli tulevaisuus. Ne sanat olivat minulle tärkeät, koska vähitellen aloin katsoa itseäni hänen silmillään ja aloin uskoa itseeni – ihan hatarasti vielä, mutta kuitenkin. Sitten tämä ihminen poistui elämästäni.  

Hän oli kansallisuudeltaan venäläinen ja hän lähti takaisin Venäjälle. Eniten kadun sitä, etten ottanut hänen yhteystietojaan, en ymmärtänyt miten tärkeää nyt vanhempana olisi saada häneen kontakti.  

Nyt olen täydellisesti kadottanut hänet. Voi että kadun sitä. 

Ensimmäinen rakkaus 

Kaksikymmenvuotiaana rakastuin nuoreen mieheen syvästi — ja hän myös minuun. Aloimme seurustella. Mielessämme kävimme myös lävitse avioliiton mahdollisuutta. Menisimme naimisiin, se ei olisi mitenkään mahdotonta. 

Sitten tuli kylmä suihku. Hänen perheensä ei missään tapauksessa halunnut vammaista miniää. Kanta oli ehdoton. Se ei loukannut minua niin paljon kuin voisi kuvitella. 

Ei. Jollakin tapaa ymmärrän heitä. Olin tuntenut tämän perheen lapsuudesta, he olivat meidän perhetuttujamme. Vastikään heitä oli kohdannut tragedia.  He olivat menettäneet oman tyttärensä vähän aikaa sitten onnettomuudessa. He olivat tästä vereslihalla eivätkä enää kestäneet uusia vastoinkäymisiä.  

Sanonko vastoinkäymisiä? Kyllä! Vastoinkäymisiä! Sillä heidän poikansa avioliitto minun kanssani olisi joka tapauksessa merkinnyt hankaluuksia. Sehän on se totuus! Vammaisen kanssa avioituva ei voi odottaa helppoa elämää. Hankaluuksia on taatusti tulossa, hankaluuksia liikkumisessa, hankaluuksia taloudessa, hankaluuksia lapsien saamisessa, hankaluuksia ympäristön asenteitten suhteen. 

Asenteet, ne ehkä ovat ne suurin musta möykky Kirgisiassa. Sillä asenteet, joita vammaisen naisen nainut mies saa kohdata, ovat kammottavia.  Ihmiset antavat ymmärtää, että mies, joka nai vammaisen naisen, on vähintään outo, hänellä on luurankoja kaapissa tai hän ei ole mies eikä mikään. Sellaista on miehen vaikea kestää! 

Niin, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, ymmärrän heitä. Näitä ensimmäisen seurustelukumppanini vanhempia. He eivät halunneet meille pahaa, he jopa pitivät minusta, mutta miniäkseen he eivät minua tahtoneet. 

Paljon myöhemmin tutustuin sitten mieheen, jonka kanssa menin naimisiin ja sain lapsen. Olin liittynyt nuorten invalidien yhdistykseen, jonne tämä komea mies tuli siis töihin. Hän oli vasta valmistunut lakimies. Rakastuimme ensi silmäyksellä ja avioiduimme. Tulin pian raskaaksi ja sain lapsen. Tammikuussa kahden vuoden liiton jälkeen 2011 erosimme. 

Voin sanoa, että en ole toipunut erosta vieläkään. Ero tuli aivan yllättäen. Hän vain ilmoitti lähtevänsä.  Tuosta hirveästä tapahtumasta on vain neljä vuotta aikaa, mutta suren edelleen.  Niin, olen vaarassa katkeroitua. 

Kynnyksen ja Väestöliiton kursseilla on paljon puhuttu siitä, miten stereotypiat vallitsevat ja hallitsevat tajuntaamme. Uskon siihen voimakkaasti. Miehen aivoja hallitsevat stereotypiat kauniista naisesta. Kaunis nainen ei koskaan missään olosuhteissa voi olla vammainen, kaunis nainen on nuori, hän on vammaton ja hän hymyilee. Hän hymyilee aina. 

Nämä stereotypiat iskivät myös minun mieheeni. Hän kuunteli ystäviään, jotka pikkuhiljaa alkoivat nävertää hänen uskoaan suhteeseemme. Mieheni uskoi heitä ja jätti minut. Niin hän teki. 

Silti täällä Suomessa Kynnyksen kurssilla olen oppinut paljon.  En ehkä enää itsetuntoa, siihen olen liian vanha.  Mutta olen todella tuntenut itseni vapaaksi. Voin mennä kauppaan kun haluan, voin matkustaa metrolla miten mielin, pääsen sisään ratikkaan. 

Voi te ette voi tajuta, miten hienossa maassa te elätte! Ehkä jonain päivänä näin on myös meillä Kirgisiassa.” 

 

Mishaa ei haluttu naapuriin

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Mukhinin perhe ei saanut tavallista vuokra-asuntoa Harkovasta, koska kukaan ei halunnut autistista Misha-poikaa asumaan lähelleen.

Tatjana, Oleg, Katia ja Misha Mukhin pakenivat Debaltsevesta Itä-Ukrainasta heti taistelujen alettua kaksi vuotta sitten. He tulivat Harkovaan, koska insinöörin koulutuksen saanut Oleg sai rautateiltä töitä. He eivät kuitenkaan saaneet tavallista vuokra-asuntoa vuokraisäntien ennakkoluulojen vuoksi. Vanhin poika, neljätoistavuotias Misha, on autisti.

Nyt perhe asuu saksalaisten rakentamassa pakolaisten ”kasarmissa” aivan Olgan ja Annan seinänaapureina. Ikkunan luona oleva kerrossänky on erotettu verholla etupuolen sängystä ja keittiöaskareet tehdään yhteisissä tiloissa.

Misha on iloinen poika, joka osasi venäjää ja ukrainaa jo alle kouluikäisenä, nyt hän osaa englantia hyvin. Misha keinuu mielellään. Ulos päästyään hän juoksee suoraa päätä keinulle ja ottaa hurjat vauhdit. Kasvoilla läikehtii tyytyväisyys. Pikkusisar Katia juoksee perässä.

Misha osaa paljon, mutta ei pärjää tuntia pitempään itsekseen. Älykäs poika ei saa minkäänlaista opetusta. Hän käy kerran viikossa tapaamassa psykologia neljänkymmenenviiden minuutin ajan. Ei muuta. Perhe on yrittänyt etsiä Mishalle koulua, mutta tavalliseen kouluun häntä ei oteta ja autisteille tarkoitettu koulu on liian kallis.

Kun Misha syntyi, äiti Tatjana huomasi heti, että pojassa oli jotain erikoista. Hän ei ottanut katsekontaktia lainkaan ja eli omassa maailmassaan.

– Autismista tiedettiin hyvin vähän ja olimme aivan hukassa. Meille sanottiin: ”Laittakaa lapsi laitokseen, teille hän ei tuota iloa”.  Tatjana oli toista mieltä.

Monet vanhemmat eroavat, kun perheeseen syntyy vammainen lapsi. Tatjana Ja Oleg ovat pysyneet yhdessä. Kun he tutustuivat, Tatjana oli viisitoistavuotias ja Oleg kuusi vuotta vanhempi. He pitävät silmin nähden toisistaan.

– Oleg on niin rauhallinen, sanoo Tatjana.

Itä-Ukrainan sodassa Debaltseve on ollut taistelujen kohteena useasti. Myös tammikuussa 2015  Donetskin ja Luhanskin niin sanottujen kansantasavaltojen sotavoimat, joita Venäjän federaatio tukee valtiollisella tiedotuksella, uudenaikaisella aseistuksella ja sotilailla Itä-Ukrainassa, ovat taistelleet kaupungin lähellä ukrainalaisjoukkoja vastaan.

 

Jevgeni antaa apua henkensä kaupalla

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Jevgeni Strykov kuljettaa ruokaa, vaatteita, sekä vaippoja ja käytettyjä pyörätuoleja rajan ylitse Luhanskiin ja Donetskiin. Hän on tehnyt yhteensä seitsemän matkaa. Hän ottaa mukaansa vain kuskin, koska matkat rajan ylitse ovat myös vaarallisia.

Jevgeni Strykov, 42, loukkaantui rakennusonnettomuudessa vuonna 2010. Hän menetti toisen jalkansa ja toisen kätensä. Pian sen jälkeen vaimo jätti hänet ja lähti toisen miehen matkaan. Tytär Doria jäi kuitenkin isälle, ja isä piti hänestä huolta, kunnes tytär viime vuonna palasi takaisin äitinsä luokse.

– Tyttäreni on kaikkeni, sanoo Jevgeni ja näyttää tyttären kuvaa. Kahdeksantoistavuotias kaunotar hymyilee kuvassa yhdessä isänsä kanssa.

Sairaalasta Jevgeni pistettiin suoraan kotiin. Minkäänlaista kuntoutusta hän ei ole saanut, koska esimerkiksi fysioterapeuttien koulutusta ei käytännössä ole lainkaan.

Proteesin saaminen oli kuitenkin suuri helpotus ja voitto. Jevgeni sai ensimmäisen proteesinsa aika pian vammautumisen jälkeen ja on käyttänyt samaa proteesia nyt seitsemän vuotta. Se on toiminut hyvin, mutta käteensä hän ei ole saanut eikä halunnutkaan proteesia, koska hän on oppinut käyttämään kädentynkää kohtalaisen hyvin.

Jevgeni on vienyt Ukrainaan 14 second hand -luokan pyörätuolia  sekä keppejä ja kyynärauvoja. Hän toimii Facebookin välityksellä, ihmiset soittavat hänelle ja kertovat tilanteestaan, myös lahjoitukset tulevat Facebookin kautta.

– Varsinkin lasten ilo on niin käsin kosketeltava, että se auttaa jatkamaan. Se on hyvin tyydyttävää työtä, hän kertoo.

Pyörätuolit tulevat Saksasta, sillä Ukrainasta ostaminen olisi liian kallista.

Tällä hetkellä Jevgeni on kuitenkin erittäin pessimistinen oman tulevaisuutensa sekä koko Ukrainan suhteen. Hän haluaa epätoivoisesti lähteä Ukrainasta. Minne tahansa.

Vuosi sitten hän alkoi saada uhkaussoittoja, jossa uhattiin tappaa hänet tai vahingoittaa hänen tytärtään. Autat vihollista, he sanoivat. Jos jatkat toimintaa, vahingoitamme sinua tai perhettäsi.

Tilanne on kestämätön, hän sanoo. Hän kyselee kovasti, olisiko meillä tarjota hänelle vapaaehtoistyötä Suomesta. Hän olisi valmis tekemään mitä vain. Varmistamme myöhemmin suurlähettiläs Juha Virtaselta, että äärinationalistit sotilaat ovat todella vaarallisia, he voivat tappaa.

Jevgeni ei siis liioittele.

Ongelmallista on, että kapinallisalueilta on karkotettu paljon sosiaalijärjestöjä, joukossa muun muassa Lääkärit ilman rajoja, jota venäläiset syyttivät ihmisten myrkyttämisestä. People in need -järjestö sai lähteä muutama kuukausi sitten, sitä syytetään vakoilusta.

Ihmiset haluavat Ukrainan puolella auttaa sotilaitten perheitä sekä sotilaita, joita juhlitaan sankareina. Yhdeksänkymmentä prosenttia kansalaisten antamasta yksityisestä avusta kanavoituu sotilaille ja vain kymmenen prosenttia muille vammaisille.

Jevgeni Strykov

Harkovalaiset nuoret haluavat ammatin ja töihin!

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Kahdenkymmenenkahdeksan yliopiston kaupungissa vammaiset nuoret haluavat kouluttautua. Silti tie voi yliopistoon voi olla kivinen. Valmistumisenkin jälkeen töitä on vaikea saada.

Volodomir Noskov ja Kristina Kuzminova ovat onnistuneet. Noskov on saanut töitä Radio Libertystä journalistiopintojen ohella. Kuzminova tekee vapaaehtoistyötä ja opiskelee psykologiksi. Molemmat ovat tiedekuntansa ainoita vammaisia, jotka opiskelevat kokopäivätoimisesti.

 Kristina haluaa muuttaa maailman

”Tulin Kallea tapaamaan Harkovan kaupungintalolle, koska olin kuullut hänestä etukäteen huimia tarinoita. Hän on mies josta voi ottaa oppia. Itse vammauduin 13-vuotiaana, kun sukelsin kiveen ja halvaannuin.

Vuoden ajan olin täysin lamassa, en halunnut enää elää. En kehdannut mennä ulos kotoa ja häpesin itseäni. Sitten jostain syystä aloin vahvistua. Suuri vaikutus oli uskolla Jumalaan. Myös Jeesus kärsi, silti hän auttoi muita. Mitä ovat minun kärsimykseni hänen kärsimyksiinsä verrattuna?

Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste

Palasin takaisin kouluun, nyt opiskelen psykologiksi ja toimin vapaaehtoistyössä. Autan muun muassa avustusten keräämisessä rintamalinjan taakse Itä-Ukrainaan. Se ei ole helppoa. Tulevaisuudessa haluan sellaisen työn, jossa voi auttaa toisia vammaisia.

Vähän aikaa sitten tein uuden aluevaltauksen, aloin matkustaa päivittäin metrolla yliopistolle. Olen nyt kampuksen ainoa vaikeavammainen, joka opiskelee kokopäivätoimisesti.

Viime kesänä tapasin leirillä armenialaisen pojan Michelin. Nyt olemme kirjeenvaihdossa. Michel asuu Istanbulissa ja on armenialainen. Voin myöntää. Olen syvästi rakastunut ja haluan jakaa elämäni hänen kanssaan.”

Mies ja mikrofoni

Volodomir Noskovia on mahdotonta haastatella, koska hän on niin työorientoitunut. Aina kun yritän keskeyttää, hän viittaa minulle kintaalla. Hän halua kuulla Kallesta kaiken, eikä kertoa itsestään.

Siinäpä se, miten keskeyttää mies työssään. Hotellin aulassa hän tekee puolentoista tunnin haastattelun Kallesta, mutta kun yritän kysyä häneltä jotain, hän ei ehdi vastata.

Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste

Volodomir  on onnistunut pääsemään Harkovan journalisti-linjalle ainoana näkövammaisena. Hän aikoo suuntautua radiotyöhön ja reportaasien tekemiseen. Hän iloitsee työstään silmin nähden. Hänen äänensä on upea ja hänessä on toimittajalta vaadittavaa jämäkkyyttä.

Haastattelun aikana Kallelle ja Volodomirille syntyy kiistaa erityiskouluista. Noskov opiskeli erityiskoulussa, joka on monissa maissa vammaisten ainoa mahdollisuus päästä opintielle, koska tavallisista kouluista puuttuvat tarvittavat tiedot ja apuvälineet. Kalle vastustaa erityiskouluja ja keskustelu jää kesken, kun on riennettävä eteenpäin.

 Kun paikalla ovat Alina, Denis, Kostaja Lilja aina on säpinää!

Alina Gus sairastui syöpään kolme vuotta sitten. Hän matkusti yhdessä äitinsä Olenan kanssa Singaporeen, jossa he viettivät kolme vuotta erilaisissa leikkauksissa, kun Alinan henkeä pelastettiin. Syöpä saatiin kuriin, mutta Alina menetti näkönsä.

”Hassua että aikaisemmin olin taistellut hengestäni, mutta nyt en halunnut enää elää. Sitten vähitellen tuli ajatus, että mitä jos, mitä jos kuitenkin.”

Alinan tukena ja taustalla on äiti Olena, joka vetäytyy haastattelun aikana kauemmaksi ja on apuna aina kun tarvitaan. Alina on perheen ainoa lapsi.

Alina uskaltautui tulemaan tapamaan Kallea lasten ja nuorten kuntoutuskeskukseen. Hän tuli paikalle ihan varta vasten ensimmäistä kertaa. Nyt istumme piirissä ja nuoret kertovat vuoron perään elämäntarinansa.

Mukana on hierojakavereita, muun muassa Denis Lutsenko, Kostja Panov ja Lilia Lystava. Kostja ja Denis asuvat yhdessä pienessä asunnossa noin puolentoista kilometrin päässä kuntoutuskeskuksesta. He ovat parhaat ystävät ja kulkevat matkat kouluun yhtä matkaa.

”Ensin poikia jännitti vilkas liikenne, mutta päivä päivältä matka sujuu helpommin.”

Molemmat pojat ovat miltei täysin sokeita, Denis näkee valon ja varjon jotenkuten, Kostja ei sitäkään. Nuoret ovat kaikki paitsi Alina käyneet erityiskoulua ja siirtyneet sitten opiskelemaan hierojiksi. Se on hyvin tavallinen reitti monille sokeille eri puolilla maailmaa.

Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste

Porukka viettää vilkasta elämää, joka täyttyy harrastuksista ja bailaamisesta. Denis soittaa rumpuja ja kitaraa, Lilia harrastaa laulua ja lisäksi heillä on muitakin yhteisiä harrastuksia, kuten maalipallo ja tietysti tanssiminen. Denis haaveilee menevänsä vielä yliopistoon täydentämään opintojaan, toinen vaihtoehto on perustaa firma yhdessä Kostjan kanssa.

Kysyn mistä Alina haaveilee.

  • ”Haaveilen siitä, että löytäisin rikkaan miehen Amerikasta”, hän sanoo ja nauraa.

Lilia on kotoisin Makevkan kaupungista Donpassin alueelta, mistä hän pakeni sotaa vuosi sitten. Pyydämme häntä laulamaan ja silloin huoneeseen lankeaa harras hiljaisuus. Lilian tulkinta laulusta on vavisuttava.

Jo pian nuoret alkavat keskenään keskustelun, joka katkeaa tämän tästä elämäniloiseen ja kahlitsemattomaan nauruun.

Jelena on optimisti

Teksti ja kuvat: Heini Saraste


– Kun vertaa tilannetta siihen mitä se oli 15 vuotta sitten, olemme menneet paljon eteenpäin. Silloin koko kaupungista ei löytynyt yhtä ainoaa luiskaa. Laki sinällään on Ukrainassa hyvä ja täyttää vuonna 2009 ratifioidun vammaissopimuksen ehdot. Ongelma on jälleen kerran, ettei lakia noudateta.

Jelena Shupgorovna

Jelena Shupgorovna, 42, vammautui 14-vuotiaana junaonnettomuudessa, jossa hän menetti jalkansa. Jelena on voimakas ja erittäin optimistinen nainen. Hän johtaa pientä Jalokivi-nimistä järjestöä Harkovassa. Järjestö ajaa muun muassa vammaisten naisten aseman parantamista.

Jelenalla on sekä lakimiehen että psykologin tutkinto ja hän on toiminut järjestönsä koordinaattorina viisitoista vuotta. Tärkeitä ovat myös neuvottelut Harkovan kaupungin kanssa kaupungin muuttamiseksi esteettömään suuntaan.

Kaukana esteettömyydestä ollaan vielä, mutta onhan tilanne viidessätoista vuodessa parantunut: luiskia on saatu sinne tänne ja joihinkin busseihin pääsee. Myös junassa Harkovasta Kiovaan on mahdollista matkustaa yhden kerran päivässä pyörätuolilla. Nostolaitetta junaan ei ole, mutta yhdessä vaunussa junan oven kynnykseltä on vedettävissä alas (aivan liian kapea) luiska. Myös keskustan reunakiveyksiä on madallettu jonkin verran.

Edelleen ongelmia aiheuttavat vanhat talot, joihin sisään pääsy on mahdotonta. Samoin uusia taloja rakennetaan ilman, että esteettömyyttä ajatellaan lainkaan.

– Hyvin monesti vammainen on suljettuna kotiinsa koko elämänsä, jolleivät sukulaiset kanna häntä ulos pyörätuolissaan. Maaseudulla tilanne on vielä huomattavasti huonompi.

Jelena Shupgorovna

50 vammaisjärjestöä Harkovassa

Harkova on vammaisaktivistien kaupunki. Kaiken kaikkiaan kaupungissa toimii noin 50 vammaisjärjestöä. On sekä vammaisten itsensä perustamia järjestöjä että vammaisten lasten vanhempien järjestöjä. Sotavammasilla on omat järjestönsä.

Myös inkluusiossa on menty eteenpäin, kotiopettajasysteemistä on luovuttu ja vammaiset koululaiset opiskelevat ainakin joskus yhdessä muiden kanssa. Ongelmana on, että vammaisen vastavalmistuneen on hyvin vaikea saada töitä pitkänkään koulutuksen jälkeen.

Asenteet vammaisia naisia kohtaan ovat oma lukunsa. Helposti ajatellaan, ettei vammaisen naisella ole sukupuolta lainkaan. Se, että vammainen nainen perustaisi perheen tai hankkisi lapsia, tuntuu yksinkertaisesti luonnonvastaiselta.

– Kun vammainen nainen tulee raskaaksi, voi yhtäkkiä ilmetä, että hän ei ole koskaan käynyt gynekologilla. Ei siksi, että hän olisi välinpitämätön vaan siksi ettei hän ole päässyt tutkimustuoliin.