Frehiwiot haaveilee kaupan perustamisesta

Teksti ja kuva: Veera Pensala

Frehiwiot Abebe on 21-vuotias liikuntavammainen nainen. Hän on palannut viikko sitten kioskinsa kanssa takaisin vanhalle myyntipaikalleen, tätinsä asunnon edustalle, nyt kun välirikko tädin kanssa on saatu sovittua. Tämä myyntipaikka on parempi kuin kaverin luona, sillä tästä kulkee ohitse paljon koululaisia ja kauppa käy. Täti onkin koululaisten vuoksi erityisen tarkka siitä, että Frehiwiot vaihtaa rasvakeittimen öljyt päivittäin ja pitää tuotteet hyvälaatuisina. 

Kioskissa myydään ranskalaisten perunoiden lisäksi siemensekoitusta, kahvipapuja sekä keksejä. Keksit ja siemenet maksavat 1,70 euroa pussilta, kahvi 3,7 euroa kilolta. Voittoa päivässä kertyy 1,70 euroa.  

Frehiwiot laittaa kaikki ansaitsemansa rahat säästöön. Tädin luona asumisesta ei tarvitse maksaa mitään, joten säästöjä kertyy. Nyt kasassa on vuoden työskentelyn jälkeen 67 euroa. Frehiwiot kuuluu myös lainaryhmään, johon hän maksaa 12 euroa kuukaudessa. Pian tulee hänen vuoronsa, jolloin Frehiwiot saa koko kertyneen potin, eli 188 euroa, itselleen. Silloin hän rakentaa kunnollisen kaupan. Kauppaan tulee myytäväksi kaikenlaisia tuotteita, kuten kahvia, pastaa, riisiä ja sokeria. Täti on jo antanut luvan rakentaa kaupan talon seinustalle.  

Genet on onnellinen isoäiti, joka paistaa ohikulkijoille herkkuja

Teksti: Veera Pensala Kuva: Terhi Lindqvist

Genet Abeje on 37-vuotias kuuro nainen, joka pitää ruokakioskia tyttärensä avustamana. Toinen tytär sai juuri esikoisensa, joten Genetista on nyt tullut isoäiti. Nuorempi tyttäristä on päivät koulussa, mutta koulupäivien jälkeen hän rientää kioskille äitinsä avuksi. Työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi, mutta toisaalta ilta on hyvää myyntiaikaa.  

EWDNA:n ansiosta Genet sai myyntipaikan. Järjestö kirjoitti paikallishallintoon kirjelmän, jonka seurauksena Genetille myönnettiin virallinen myyntipaikka. Genet myy kioskissaan ranskalaisia perunoita ja muita uppopaistettuja herkkuja.

Aikaisemmin kioskissa oli kaikenlaisia muitakin tuotteita, mutta pahaksi onneksi kioski paloi kaksi vuotta sitten. Muuten kaikki on nyt hyvin. Päiväansiot vaihtelevat 1,5 eurosta 4,5 euroon. Genet kertoo elävänsä parempaa elämää kuin ennen ja olevansa onnellinen. Nyt hänellä on jopa jääkaappi. 

– Vammaisista naisista sanoisin, että antakaa meidän tehdä työtä. Sitä me haluamme. Pitää vain ensin päästä kouluun tai saada rahoitusta omalle liiketoiminnalle, kyllä me sitten elätämme perheemme siinä missä muutkin. 

Oma ravintola elättää Yeshin ja hänen perheensä

Teksti: Veera Pensala Kuva: Terhi Lindqvist

Yeshi Betel on 52-vuotias näkövammainen nainen. Hänellä on neljä lasta, joista yksi kuoli vuosi sitten. Suruajan vuoksi Yeshi on ollut poissa EWDNA-naisjärjestön toiminnasta, mutta nyt hän lupaa tulla pian takaisin mukaan yhteisiin tilaisuuksiin tapaamaan muita vammaisia naisia.  

Yeshi on käynyt EWDNA:n ruuanlaitto- samoin kuin yritystaitokurssin. Kursseilla saatujen uusien taitojen turvin hän perusti pienen kioskin ja ravintolan kotinsa yhteyteen. Ravintolasta saa perinteistä etiopialaista ruokaa injeraa sekä kastikkeita. Kioskista ohikulkijoiden mukaan lähtee sipsejä.  

Yritystoimintaansa varten Yeshi sai järjestöltä rasvakeittimen, materiaalit sekä 100 euron alkupääoman. Lainaakin otettiin, muta se on jo aikapäiviä sitten maksettu pois. Yeshi kiittää vuolaasti saamastaan tuesta, mutta erityisen kiitollinen hän on siitä, että osaa nyt laskea yritystoimintansa tulot, menot ja myyntivoiton. Yeshi sanoo, että kurssi mullisti hänen elämänsä.  

– Etiopiassa tarvitaan vielä tiedon lisäämistä vammaisuudesta, sillä asenteiden pitää muuttua. Vammaisille naisille Etiopiassa kaikkein tärkeintä olisi rakentaa omaa rohkeutta ja itsetuntoa. 

 

Hylätty Sara pärjää hyvin

Teksti: Heini Saraste

 

Sara Muktar, 40, on kotoisin suuresta perheestä maaseudulta.

Kuva: Charlotta Boucht

Hän on kuusitoistalapsisen perheen keskimmäisiä. Hän vammautui kolmevuotiaana tuntemattomasta syystä. Kun hän täytti kahdeksan, isä toi hänet kotoa Addisiin, pääkaupunkiin, ja jätti kirkon rappusille.

Tuo aika on hämärän peitossa, mutta sen hän muistaa hyvin, että kukaan ei ottanut häntä hoiviinsa, kukaan ei auttanut. Muslimiperhe hylkäsi hänet osaksi siitä syystä, että hän tuohon aikaan kääntyi tai käännytettiin kristityksi.

Myöhemmin välit sukulaisiin ovat parantuneet ja 15 vuotta nuorempi sisar Mulu, 25, on pitkään asunut sisarensa luona. Seinällä komeilee valokuva Mulun häistä viime keväältä. Silloin hän muutti miehensä luokse. Nyt Mulu kuitenkin seuraa haastattelua silmä tarkkana ja tarjoilee meille loistavaa etiopialaista kahvia kahden palvelijatytön kanssa.

Palvelijat Selam Hussej ja Mekedes Adamsosu ovat täysin taustalla ja hämmästyvät kovasti, kun heiltä lopulta kysytään jotain.

Sara on selviytyjä

Elämän alkutaipaleen karuutta ajatellen, Sara on pärjännyt yllättävän hyvin. Hän on hankkinut ammatin, mennyt naimisiin, eronnut hulttiomiehestään ja hankkinut kaksi ihanaa poikaa. Ja hän elättää itsensä melko hyvin myymällä kynttilöitä Terelaymontin kirkon rappusilla.

– Mieheni oli alussa ihana, mutta viime vuosina täysin toivoton, alkoholisti ja huumeiden käyttäjä. Hän myös käytti hyväksi palvelijoitani.

Myös suomalaisittain hyvin köyhissä perheissä on täällä monesti palvelija. He ovat usein niitä köyhistä köyhimpiä.

– Mies kuljetti minut pyörätuolissa myyntipaikalle ja meni sitten huvittelemaan. Sitä hän piti työnään, Sara naurahtaa kolkosti.

Haastattelun aikana Saran pojat, Kelkeyes, 7, ja Euabodi, 11, ovat koulussa. Pojat käyvät hyvää koulua ja Sara uskoo, että he saavat koulutuksen.

– Heistä tulee joko lääkäreitä, pilotteja tai juristeja, hän sanoo. Sen eteen hän on valmis tekemään kaikkensa.

Haastattelun loppuessa kohtaamme valokuvaajan kanssa ongelman. Ihmiset eivät haluaisi tulla kuvatuiksi kotinsa ulkopuolella. Valkonaaman vierailu kodissa näet tietää vuokrankorotusta. Se tekee meistäkin mietteliäitä.

 

Sara Muktaria uhkaa sama kohtalo kuin satoja tuhansia slummeissa. Hänen kotinsa jyrätään pois kauppojen ja hotellien tieltä. Vielä Sara ei tiedä, missä hän tulee asumaan. Valtion rakentamat kerrostalot ovat aivan liian kalliita. Kuva: Charlotta Boucht

 

Nathael pääsi kouluun

Neljätoistavuotiaalla Nathael Gemesaylla on selkeät haaveet. Hän haluaa isona lääkäriksi tai pilotiksi. Äiti yritti löytää pojalle koulua pitkään, mutta joka paikasta sanottiin, että emme voi ottaa vammaista poikaa. Miten hän kävisi vessassa, kuka häntä auttaisi? Ei, ei ja ei!

Nathael Gemesay, kuva: Charlotta Boucht

Lopulta ratkaisu löytyi saksalaisen kirkon koulusta, joka otti pojan inkluusio-opetukseen. Koulussa opiskelee Nathaelin lisäksi 20 näkövammaista lasta, osa normaaleilla luokilla, osa erityisluokilla. Nathaelin äiti työskentelee koulussa siivojana ja auttaa poikaa tarvittaessa.

Saksalaisen kirkon koulu on yksi Etiopian inkluusion uranuurtajista. Rehtori Teklu Tafesse suhtautuu työhönsä intohimoisesti. Seitsemäätoista koulua johtanut rehtori on ehdoton inkluusion kannattaja ja edelleen silmin nähden innostunut työstään.

– Lapsista ja heidän energiastaan saa voimaa. Moni koulustamme valmistunut on myös sijoittunut työelämään. Näkövammaisista on tullut juristeja. Pyörätuolin käyttäjiä koulussa on kuitenkin vain kaksi.

Ongelma on myös siinä, että inkluusion levittämisessä epäonnistutaan.

– Valtion koulut ovat kovin haluttomia ottamaan vastaan vammaisia opiskelijoita. Monta kertaa käytännön hankaluudet katkaisevat innokkaankin opiskelijan haaveet. Kun on aikansa kärsinyt nöyryytyksiä esimerkiksi esteettömyyden täydellisen puuttumisen suhteen, ei enää jaksa. Moni lopettaa kesken myös kouluun pääsyn vaikeuden takia, kun koulukuljetukset puuttuvat.

Mutta Nathael on onnellinen. Hänellä on kavereita, hänellä on itsevarmuutta ja hän pärjää kyllä. Hänessä on loistetta.

Kuva: Charlotta Boucht

Saksalaisen kirkon koulua on tukenut muun muassa suomalainen Interpedia. Suomi on tukenut myös Etiopian erityisopetusta.

Äiti ei sido pyörätuoliin pahuuttaan

Bruk Fitufi, 9, istuu pyörätuolissa kotinsa äärimmäisessä nurkassa pimeässä – Bruk on sidottu pyörätuoliin, jotta hän ei lähtisi karkuteille. Bruk on melko vaikeasti kehitysvammainen.

Bruk Fitufi, kuva: Charlotta Boucht

Ollaan Addis Abeban Lafton kaupunginosassa, Saris Abon kirkon vieressä. Eronsa jälkeen pojan äiti Belaynesh Beyene muutti aivan kirkon viereen köyhille ja vammaisille tarkoitetulle alueelle.

Piha on pienten vieri viereen rakennettujen kotien reunustama, keskellä pihaa kuivuu teepaitoja, farkkuja ja alusvaatteita. Monet asukkaista istuvat kotinsa rappusilla. Viereisen talon oven nojailee hymyilevä mies, jolla on kahleet jaloissa. Hän on täkäläisen ilmaisun mukaan ”pirun riivaama” eli mielenterveyskuntoutuja.

Belaynesh ei sido poikaa pyörätuoliin pahantahtoisuuttaan vaan koska hänen on pakko. Kun äiti lähtee torille tai kauppaan, hän ei voi ottaa poikaa mukaansa. Toisinaan ystävällinen naapurin rouva pitää huolta pojasta, mutta aina se ei ole mahdollista.

Belaynesh vaikuttaa, yllättävää kyllä, osaansa tyytyväiseltä, hänen kasvoiltaan paistaa tasapainoisen ihmisen mielenrauha.

– Rakastan lastani, hän sanoo yksinkertaisesti.

Ero miehestä syntyi aikanaan, koska Belaynesh halusi omistautua vammaiselle pojalleen. ”Tähän perheeseen ei mahdu uutta lasta”, hän sanoi ja mies lähti. Nyt miehellä on toinen perhe jossain lähistöllä.

Belaynesh on yrittänyt hankkia myös pojalleen koulutusta, mutta kahdesta erityiskoulusta poika on ehdottomasti torjuttu.

Elimellisenä osana päivän ohjelmaan kuuluu rukous, aamu aloitetaan rukouksella, äiti on opettanut poikaansa rukoilemaan. Bruk näyttää, miten se tapahtuu ja pyrkii pois pyörätuolista, kumartelee ja nauraa samalla.

– Rukous antaa minulle voimaa, sanoo Belaynesh. Hän käyttää poikaansa säännöllisesti myös pyhää vettä nauttimassa kirkossa. Hyvin monet Etiopiassa uskovat pyhän veden voimaan.

Bruk Fitufi, kuva: Charlotta Boucht

 

Yllättäen haastattelun loppupuolella paljastuu, että Belaynesh osaa myös jonkin verran englantia. Hän on käynyt aikanaan koulua ja haaveillut opettajan ammatista.

 

 

 

Entä mikä antaa Belayneshille voimaa?

– Poikani valoisa luonne, hän on ystävä kaikkien kanssa.

Poika joka selvisi abortista on nyt äidin paras tuki

Etiopian vammaisten naisten järjestön, Ewdnan, perustajajäseniin kuuluva Abeba Amarech on sotilaitten kasvattama pikkutyttö.

Ababe Amarechin tarina on kuin jännitysnäytelmästä. Ensin lapsuus Kondarissa sodassa sotilaitten kasvattamana, sitten vammautuminen kahdeksanvuotiaana Dergin sotilaitten ampumaan luotiin, amputaatio Sudanissa, sitten paluu kotimaahan, mutta nyt pääkaupunkiin Addisiin.

Aikaa sotilaitten kanssa Ababe muistaa yllättäen hyvällä.

-Se oli elämäni parasta aikaa. Leirissä oli noin kahdeksankymmentä aikuista sotilasta, joista osa naisia, lapsia oli kahdeksan ja minä olin ainoa tyttö. Minua kohdeltiin kuitenkin kuin prinsessaa. Sain joka päivä ruokaa ja jopa käydä koulua.

Kymmenen vuotta sitten Amarech tuli raskaaksi ja halusi ehdottomasti päästä eroon lapsesta. Yksinäisenä vammaisena äitinä hänelle ei olisi tuohon aikaan omasta mielestään olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä elämästä lapsen kanssa.

Amarech yritti itse aborttia, mutta ”epäonnistui” siinä.

Nyt Alazar Samuel, 11, on Amarechin paras tukija. Äiti ja poika asuvat kuitenkin äärimmäisen kurjasti, niin että jopa etiopialaisittain ajatellen heidän kotinsa on todellista slummia.

-Poika auttaa minua kaikessa missä voi. Neljävuotiaana hän ilmoitti, että ei koskaan jätä minua. Nyt olen niin iloinen, että kohtalo antoi minulle tuon lapsen oman tahtoni vastaisesti, hän sanoo.

Laatikkoon:

Ewdna eli Etiopian naisten järjestö tukee Abebaa muun muassa antamaa pojalle Alazar Samuelille kirjoja ja muita koulutarvikkeita. Toisinaan he ovat saaneet myös suoraan ruoka-apua.

Ewdnaa tukee suomalainen Kynnys.