Keski-Aasian vammaiset naiset voimaantuvat Suomessa

Teksti: Heini Saraste. Kuva: Ismo Helén.

Vammaisen naisen asema on ollut pitkään Keski-Aasiassa piian, orjan tai keskenkasvuisen. Nyt se on kuitenkin muuttumassa, kertoo Suomessa vieraileva vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Naiset jäävät veljiensä tai sisartensa perheisiin siivoojiksi ja ruuanlaittajiksi tai lastenhoitajiksi. He eivät saa koulutusta eikä heidän oleteta menevän naimisiin, kertoo kazakstanilainen vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Kynnyksen ja Abilis-säätiön Keski-Aasiassa tekemä kehitysyhteystyö kasvattaa naisen hänen omaan kokoonsa, voimakkaaksi, Begalieva pohtii. Hänen mukaansa naisen voimaantuminen kulkee kuin viestikapulana, naiselta naiselle. Vammaiset aktivisti-naiset käyvät ottamassa oppia ulkomailta, tuovat uudet ideat mukanaan ja levittävät sitä vertaisryhmissä. 

– Parhaimmillaan muutosta ulotetaan ulos pääkaupungista maalaiskyliin ja tiettömien taipaleitten taakse, sisarelta sisarelle. 

Zakhira kiittelee idoliaan Lyazzat Kaltayevaa. Kun Shyrakin, kazakstanilaisen vammaisten naisten järjestön, johtaja Lyazzat palasi Suomesta 2000-luvun alussa, hän oli täynnä ideoita. 

– Olin silloin nuori arka vammainen yksinhuoltajanainen, jonka mies oli jättänyt. Olin haavoilla ja rikki ja nyt kuulin parantavia sanoja. ”Meidän on muututtava kahvinkeittäjistä pöydän ääressä istujiksi toimijoiksi, meidän on vaadittava, että jos vammaiset naiset eivät pääse kokouspailla vessaan, heidän on saatava vaippoja, jotta he voivat osallistua kokouksiin, Kaltayeva julisti. Meidän on saatava naiset mukaan myös politiikkaan!” 

 – Vammaisjärjestöjen ongelmana oli se, että järjestöjä johtivat miehet, naiset olivat aina taustalla niin kuin Keski-Aasiassa yleisestikin. Naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi, mutta eivät päättäjiksi. Kokouksissa miehet jaarittelivat tuntikausia eivätkä välttämättä tienneet naisten arjesta tuon taivallista. Kuitenkin he päättivät naisten puolesta. 

Nyt, liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin, moni asia myös Zakhiran elämässä on muuttunut. 

– Olen aivan eri ihminen kuin tuolloin, hän hymyilee. Siitä kiitokset teille ja Kynnyksen ja Abiliksen hankkeille kotimaassani. 

Begalieva itse on yksi todellakin esimerkki niistä hedelmistä, joita Kynnyksen hankkeet ovat synnyttäneet Keski-Aasiassa. 

– Kynnyksen rahoituksen merkitys on ollut todella suuri. Te tulitte maihin, jossa vammaisella naisella ei käytännössä ollut ihmisarvoa lainkaan. Te näytitte esimerkkiä ja annoitte uskoa tulevaan, Begalieva painottaa. 

Erityisesti sellaisten hahmojen kuin Mina Mojtahedin ja Amu Urhosen merkitys on ollut suuri, molemmat ovat vahvoja, suomalaisia vammaisia naisia. Amu on Kynnyksen puheenjohtaja ja Mina työskenteli Kynnyksessä kehitysyhteistyökoordinaattorina. 

”Mieheni häpesi minua”

Zakhira itse kasvoi kuusilapsisen perheen esikoisena pienessä maalaiskylässä Georgievkan kaupungissa. Hän kävi peruskoulun osin lähellä sijaitsevassa internaatissa, meni lukioon ja valmistui opettajaksi. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, mutta kertoo silti olleensa äärimmäisen arka ja hyvin huonolla itse tunnolla varustettu. 

– En tuntenut itseäni naiseksi vaan jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi hylkiöksi. Menin silti naimisiin varhain ei-vammaisen miehen kanssa. 

Avioliitto ei ollut onnellinen. Mies kyllä otti kaiken taloudellisen hyödyn vaimostaan, mutta häpesi häntä ystäviensä silmissä. 

– Erosimme, kun lapseni oli neljävuotias. Sen jälkeen hän ei tukenut minua mitenkään. Kun poikani kirjoittautui yliopistoon, hän laittoi papereihin isän nimen paikalle viivan. 

Miesten valta-asema nurin 

– Shyrakissa aloimme asettaa miesten valta-asemaa kyseenalaiseksi, emme me ole heikkoja, emme me ole rumia, emme me ole vajavaisia, olemme älykkäitä, kauniita ja seksikkäitä! Tajusimme myös, että jotta voisimme vaikuttaa, tarvitsimme koulutusta. 

Sitä koulutusta Begalieva tuli lokakuussa hakemaan Suomesta, missä hän viikon aikana vieraili eri ministeriöissä, eri vammaisjärjestöissä ja eri säätiöissä ottamassa oppia Suomen ratkaisuista. Suomessa vaikutuksen on tehnyt erityisesti henkilökohtainen avustajajärjestelmä sekä se, että valtio ulottaa tukitoimensa kaikkialle, myös maaseudulla. 

– Meidän maamme Kazakstan on Euroopan kokoinen, mutta asukkaita on vähän. Olen erittäin kiinnostunut kertomaan Suomen ratkaisuista maamme hallinnolle. 

Haastattelun aikaan Zakhira on kyynärpäitään myöten mukana uudessa hankkeessa, jossa naapurimaitten vammaisia naisia opastetaan perhesuunnitteluun. 

– Uzbekistanin tilanne on ehkä vaikein, sillä diktatuurissa on moni asia kiellettyä. Ongelmana on se että naiset eivät voi puhua lainkaan näistä asioista. Kun ei voi sanoa ääneen sanaa kondomi, ei oikein voi puhua ehkäisystä. Kun ei voi puhua siitä, miten aids tarttuu anaaliseksissä, on vaikea valistaa aidsista. 

– Tadzhikistanin ongelmana ovat takapajuiset olosuhteet maaseudulla sekä se että lähisukulaisia naitetaan usein keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että jopa sisarukset avioituvat keskenään. Tämän seurauksena syntyy vammaisia lapsia. 

Vammaisen naisen seksuaalisuus on Zakhiran mukana hyvin ristiriitaista, toisaalta naisen ja mahdollisuudet avioliittoon kyseenalaistetaan, toisaalta naiset kelpaavat seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi ja jalkavaimoiksi. 

Zakhira matkusti Suomeen yhdessä jo aikuisen poikansa kanssa. Hän uskoo ja toivoo, että pojasta kasvaa mies joka kunnioittaa ja tukee vaimoaan. 

Sabina uskoo itseensä

Teksti: Heini Saraste 

Kuva: Charlotta Boucht 

Kazakstanilainen Sabina Kassymova edustaa uuden sukupolven vammaista naista. Hän aikoo hankkia lapsen keinohedelmöityksellä ja puhuu avoimesti seksuaalisuudestaan. 

Juuri ennen kuin nuori kazakstanilainen vammaisaktivisti Sabina Kassymova pääemässä lähtemään vallankumoukselliselle matkalle Suomeen, tapahtui katastrofi. Ystävätär, myös vammainen aktivisti ja matkakumppani Mervet Melaktova, sairastui vakavasti eikä päässytkään mukaan. Myös avustajalle tuli este. Nyt oltiin sanalla sanoen hankaluukissa. 

  Tulisin lentämään elämäni ensimmäisen lennon toiselle puolelle maailmaa aivan yksin! Viime tunteihin saakka olin epävarma siitä, uskaltaisinko lähteä.  Sitten sain jostain voimaa. Päätin, että kun tämä mahdollisuus on minulle annettu, sen myös käytän. 

Myös Sabinan perhe, isä, äiti, sisar ja veli olivat huolissaan, puhumattakaan isoäidistä. ”Muista lähettää viestejä ihan joka paikasta”, he painottivat.  Sabina piti sanansa ja kelasi pyörätuolillaan nettiyhteyden päähän aina kun vain pääsi. Hän lensi seitsemän tunnin lennon Almatysta Frankfurtiin, vaihtoi Frankfurtissa konetta ja päätyi lopulta Helsinkiin.  

Kaikki sujui kuin rasvattu, sain apua joka paikassa, ihmiset olivat ystävällisiä ja kuljetukset lentokentillä sujuivat. Myöskään lennon aikana ei sattunut hankaluuksia. 

Nyt viikon kurssin jälkeen Sabina lumoutuu Helsingissä ennen kaikkea kaupungin esteettömyydestä. Hän ihmettelee, miten on mahdollista, että pyörätuolilla pääsee melkein joka paikkaan. 

Lähetin ystävälleni Mervetille viestejä kaupungin ihmeistä: miten helppo on liikkua aivan yksin ilman avustajaa ja miten se kohottaa itsetuntoa.  

 Sabinan vammautumisen historia 

Sabina vammautui 15-vuotiaana, kun hän putosi ikkunasta kotinsa kolmannesta kerroksesta. Kuntoutus onnistui hyvin ja urheilullisella ja meneväisellä tytöllä on aina ollut kavereinaan poikia.  

  Pojat ovat reilumpia kuin tytöt, jotka ajattelevat aivan liikaa ulkonäköasioita, hän tuhahtaa.  

 Sabinalla ei ollut minkäänlaisia kokemuksia vammaisista ihmisistä ennen onnettomuutta.  

Ei siis yhtään minkäänlaisia! Ainoastaan kauppakeskuksen edessä olevat rutiköyhät kerjäläiset, joitten osa oli kerta kaikkiaan oman elämänpiirini ulkopuolella. Kuuluinko nyt yhtäkkiä samaan ihmisryhmään kuin he?! 

Niin kuin monet muutkin vammaiset nuoret Kazakstanissa, Sabina opiskeli osan opinnoistaan myös etänä. Välillä oli vaihe, jossa opinnot olivat katketa pitkän kuntoutusjakson jälkeen. 

Oikeastaan se, että jatkoin opiskelua oli paljolti naapurini, lääkärirouvan, ansioita. Hän on isäni ja äitini ystävä ja hän oli hyvin valveutunut. ”Olet älykäs tyttö, joten sinun kannattaa opiskella, et voi jättää noin hienoja mahdollisuuksia käyttämättä”, hän sanoi.  

 Etäopinnot sujuivat hyvin, mutta sosiaalinen yksinäisyys alkoi pikkuhiljaa nakertaa. 

Vaikka kaverit eivät hylänneet minua ja auttoivat myös opinnoissa, silti tunne siitä, että olen häkkiin suljettu, lisääntyi jatkuvasti. Asumme kerrostalon toisessa kerroksessa, joten joka kerta, kun tahdon ulos, tarvitsen toisen ihmisen apua. Vaikka perheeni on auttavainen, usein saatoin silti viikkokausia olla vain kotona. Se ei todella tee hyvää mielenterveydelle! 

Jossain vaiheessa vanhempani kyllästyivät auttamiseeni. Halusin epätoivoisesti ulos, mutta vanhempani sanoivat: Miksi haluat ulos, lähde sitten kun pystyt lähtemään omin voimin ja omin jaloin.  Mutta minäpä pidin pääni! 

Nyt Sabina on ollut töissä vammaisjärjestössä jo kolme vuotta. Kun hän lähtee töihin, isä tai veli kantaa hänet ensin ulos kotoa kaksi kerrosta. Pyörätuoli on tietysti nostettu oven eteen. Sitten taksi hakee hänet ja vie työpaikalle.  Jos Sabina käyttää sähköpyörätuolia, hän matkustaa pitkän ja hankalan matkan työpaikalle sellaista reittiä, jossa ei ole liikaa esteitä.  

 Maaseudulla tilanne on hankalin 

Sabina kertoo myös vammaisten naisten yleisestä tilanteesta maassaan. Hän vertaa maaseudun ja kaupungin vammaisten ihmisten tilannetta.  

  Maaseudulla vammaiset lapset jäävät melkein kautta linjan vaille opetusta. He eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan, heidän ei ajatella menevän koskaan naimisiin tai hankkivan lapsia. Parhaassa tapauksessa – mikäli he kykenevät taloustöihin – heistä tulee perheen ilmaisia piikoja. 

  Kaupungeissa on hyvin paljon rehtorin asenteesta kiinni, pääseekö vammainen lapsi kouluun vai ei. Monesti keksityt tai todelliset esteet ovat niin suuret, että perhe lannistuu kokonaan eikä enää edes yritä. 

Lannistamisen keinot ovat monet: vaaditaan loputtomiin erilaisia terveystodistuksia, kelpoisuustodistuksia ja muita ihmeellisyyksiä. Juoksutus on kestämätöntä. Tämän paineen alla aktiiviset ja tiedostavatkin vanhemmat saattavat lamaantua ja antaa periksi. 

Olemme saaneet järjestössämme Shyrakissa paljon aikaan. Monesti lääkärit kohtelevat naisia täysin sukupuolettomina olentoina. Ettehän te tarvitse mitään gynekologisia tutkimuksia, sanotaan, kunhan kuukautiset tulevat, se riittää. Sinähän et harrasta seksiä, sanotaan ääneen.  

Olemme saaneet gynekologisia tuoleja, joille pääsevät myös vammaiset naiset, lisäksi Almatyn sairaalassa on yksi esteetön synnytyshuone. Olemme valistaneet ihmisiä siinä, että nuorilla vammaisilla naisilla on oikeus äitiyteen. 

Ongelmana on usein, että sairaalaan ei yksinkertaisesti pääse. Ei ole mahdollisuutta mennä sisään mistään ovesta, rampit, hissit ja inva-wc:t puuttuvat.   

Haluan ehdottomasti äidiksi  

Klimetii-sisaren lapsi on kohta syntymässä. Myös Sabina haluaa ehdottomasti äidiksi. 

Hän seurustelee tällä hetkellä jonkin verran nuoremman pojan kanssa, mutta tätä poikaa hän ei halua isäksi. 

Meidän kulttuurissamme vaimo tekee kaiken kotona. Hän pyykkää, silittää, vaatettaa, kantaa vedet ja hoitaa lapset. En halua enää vaivoikseni miestä, joka ei ota vastuuta. Niin, olen ajatellut hankkia lapsen keinohedelmöityksellä. 

Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa omaksi vahvaksi itsekseni, koska minua ovat ympäröineet ymmärtäväiset ja myötämieliset ihmiset. Joskus kadulla mummot kommentoivat ulkonäköäni, sitten he ihailevat.