”Olen käsittänyt, että olen kaunis”

Teksti: Heini Saraste

Kuva: Charlotta Boucht

Ukei Muratelieva, Kirgisia: 

”Luokkatoverini pitivät minua ennen kaikkea vammaisena. Minut eristettiin muista. Onneksi oli olemassa yksi ystävä, joka halusi olla seurassani. Hänen, tämän älykkötytön, kanssa olimme ne luokan erilaiset. Olimme aikuisempia kuin muut, olimme kohdanneet elämän eri lailla kuin muut ja olimme myös pohtivampia kuin muut. Joskus jälkikäteen puhuimme itsestämme, että olimme kuin kaksi valkoista lintua mustien joukossa.

Olin hyvin, hyvin arka. En oikeastaan jaksanut juuri mitään. Yritin näyttää aktiiviselta ja itsevarmalta, mutta esimeriksi esiintymiset luokan edessä tuntuivat aivan mahdottomilta. Täytyi kerätä kaikki voimat, jotta jaksaisi nousta sisäisten esteitten yläpuolelle ja avata suunsa. 

Pikkuhiljaa, aivan vähitellen, sain kuitenkin lisää rohkeutta. Erityisesti sitä toi Amerikan matka. Menin 18-vuotiaana sinne johtajuuskoulutukseen. Meitä nuoria, vammaisia naisia kannustettiin ottamaan vastuu omasta elämästämme. 

Olen oppinut elämästä kantapään kautta, olen oppinut esiintymään, olemaan ylpeä itsestäni, ruumiistani ja seksuaalisuudestani. Olen käsittänyt, että olen kaunis.” 

 

 

Kaunis nainen hymyilee aina

Teksti: Heni Saraste

Kuva: Charlotta Boucht

Ainura Teleusseva, Kirgisia:

”Kun olin kaksi ja puolivuotias, jouduin rajuun kolariin, joka murskasi perheemme elämän. Menetin äitini, veljeni ja isoisäni. Tuosta ajasta ennen vammautumistani en muista juuri mitään. Itsekin vammauduin pahasti ja jouduin myöhemmin pyörätuoliin.  Vammastani huolimatta lapsuuteni ei kuitenkaan suinkaan ollut onneton.   

Minulla oli paljon leikkitovereita ja olin keskeinen henkilö pihamaalla. Olin leikkien ehdoton keskus. Jostain syystä en leikkinyt tyttöjen vaan ihan aina poikien kanssa. Pojat ihailivat minua. Olin heidän mielestään eräänlainen sankari. He kantoivat minua ja kuljettivat joka paikkaan. 

Kun kiipesin puuhun, pojat auttoivat. He nostivat minut oksalle ja antoivat minun määrätä sieltä. Se oli huikeaa. 

Tilanne muuttui rajusti teini-iässä, kun pojat alkoivat kiinnostua muista tytöistä. Silloin jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että en ollutkaan tyttönä kiinnostava. Olin vammainen, enkä ollut viehättävä heidän silmissään. Se sattui. Jäin yksin. 

Vajosin masennukseen. Koin itseni rumaksi ja luotaantyöntäväksi. Olin vakuuttunut, että olen vastenmielinen. Olin myös varma, että kukaan ei koskaan voisi rakastaa minua. Murrosiässä minulla oli ihana koti-opettaja.  Hän halasi ja piti lähellään, hänelle saattoi kertoa ihan kaiken. Koska minulla ei ollut omaa äitiä, hänestä tuli ikään kuin äitini.  

Hän sanalla sanoen kiskoi minut ylös masennuksesta. Hän vakuutti, että olen viehättävä juuri sellaisena kuin olen. Olen kaunis ja ihana. Hänellä itsellään ei ollut lapsia, joten minusta tuli vähän niin kuin hänen tyttärensä. Hän kävi opettamassa minua kotona päivittäin kahden vuoden ajan.  

Me puhuimme kaikesta, puhuimme kasvamisesta, ihmisenä olosta, uskonnosta, vaikeista valinnoista, vammaisuudestakin puhuimme, mutta se ei ollut pääasia. 

Kaikkein tärkein hänen viesteistään oli kuitenkin se, että hänen mielestään olin kaunis. Sitä hän jaksoi toistella päivästä toiseen, että olin kaunis nuori nainen, jolla oli tulevaisuus. Ne sanat olivat minulle tärkeät, koska vähitellen aloin katsoa itseäni hänen silmillään ja aloin uskoa itseeni – ihan hatarasti vielä, mutta kuitenkin. Sitten tämä ihminen poistui elämästäni.  

Hän oli kansallisuudeltaan venäläinen ja hän lähti takaisin Venäjälle. Eniten kadun sitä, etten ottanut hänen yhteystietojaan, en ymmärtänyt miten tärkeää nyt vanhempana olisi saada häneen kontakti.  

Nyt olen täydellisesti kadottanut hänet. Voi että kadun sitä. 

Ensimmäinen rakkaus 

Kaksikymmenvuotiaana rakastuin nuoreen mieheen syvästi — ja hän myös minuun. Aloimme seurustella. Mielessämme kävimme myös lävitse avioliiton mahdollisuutta. Menisimme naimisiin, se ei olisi mitenkään mahdotonta. 

Sitten tuli kylmä suihku. Hänen perheensä ei missään tapauksessa halunnut vammaista miniää. Kanta oli ehdoton. Se ei loukannut minua niin paljon kuin voisi kuvitella. 

Ei. Jollakin tapaa ymmärrän heitä. Olin tuntenut tämän perheen lapsuudesta, he olivat meidän perhetuttujamme. Vastikään heitä oli kohdannut tragedia.  He olivat menettäneet oman tyttärensä vähän aikaa sitten onnettomuudessa. He olivat tästä vereslihalla eivätkä enää kestäneet uusia vastoinkäymisiä.  

Sanonko vastoinkäymisiä? Kyllä! Vastoinkäymisiä! Sillä heidän poikansa avioliitto minun kanssani olisi joka tapauksessa merkinnyt hankaluuksia. Sehän on se totuus! Vammaisen kanssa avioituva ei voi odottaa helppoa elämää. Hankaluuksia on taatusti tulossa, hankaluuksia liikkumisessa, hankaluuksia taloudessa, hankaluuksia lapsien saamisessa, hankaluuksia ympäristön asenteitten suhteen. 

Asenteet, ne ehkä ovat ne suurin musta möykky Kirgisiassa. Sillä asenteet, joita vammaisen naisen nainut mies saa kohdata, ovat kammottavia.  Ihmiset antavat ymmärtää, että mies, joka nai vammaisen naisen, on vähintään outo, hänellä on luurankoja kaapissa tai hän ei ole mies eikä mikään. Sellaista on miehen vaikea kestää! 

Niin, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, ymmärrän heitä. Näitä ensimmäisen seurustelukumppanini vanhempia. He eivät halunneet meille pahaa, he jopa pitivät minusta, mutta miniäkseen he eivät minua tahtoneet. 

Paljon myöhemmin tutustuin sitten mieheen, jonka kanssa menin naimisiin ja sain lapsen. Olin liittynyt nuorten invalidien yhdistykseen, jonne tämä komea mies tuli siis töihin. Hän oli vasta valmistunut lakimies. Rakastuimme ensi silmäyksellä ja avioiduimme. Tulin pian raskaaksi ja sain lapsen. Tammikuussa kahden vuoden liiton jälkeen 2011 erosimme. 

Voin sanoa, että en ole toipunut erosta vieläkään. Ero tuli aivan yllättäen. Hän vain ilmoitti lähtevänsä.  Tuosta hirveästä tapahtumasta on vain neljä vuotta aikaa, mutta suren edelleen.  Niin, olen vaarassa katkeroitua. 

Kynnyksen ja Väestöliiton kursseilla on paljon puhuttu siitä, miten stereotypiat vallitsevat ja hallitsevat tajuntaamme. Uskon siihen voimakkaasti. Miehen aivoja hallitsevat stereotypiat kauniista naisesta. Kaunis nainen ei koskaan missään olosuhteissa voi olla vammainen, kaunis nainen on nuori, hän on vammaton ja hän hymyilee. Hän hymyilee aina. 

Nämä stereotypiat iskivät myös minun mieheeni. Hän kuunteli ystäviään, jotka pikkuhiljaa alkoivat nävertää hänen uskoaan suhteeseemme. Mieheni uskoi heitä ja jätti minut. Niin hän teki. 

Silti täällä Suomessa Kynnyksen kurssilla olen oppinut paljon.  En ehkä enää itsetuntoa, siihen olen liian vanha.  Mutta olen todella tuntenut itseni vapaaksi. Voin mennä kauppaan kun haluan, voin matkustaa metrolla miten mielin, pääsen sisään ratikkaan. 

Voi te ette voi tajuta, miten hienossa maassa te elätte! Ehkä jonain päivänä näin on myös meillä Kirgisiassa.”