Keski-Aasian vammaiset naiset voimaantuvat Suomessa

Teksti: Heini Saraste. Kuva: Ismo Helén.

Vammaisen naisen asema on ollut pitkään Keski-Aasiassa piian, orjan tai keskenkasvuisen. Nyt se on kuitenkin muuttumassa, kertoo Suomessa vieraileva vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Naiset jäävät veljiensä tai sisartensa perheisiin siivoojiksi ja ruuanlaittajiksi tai lastenhoitajiksi. He eivät saa koulutusta eikä heidän oleteta menevän naimisiin, kertoo kazakstanilainen vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Kynnyksen ja Abilis-säätiön Keski-Aasiassa tekemä kehitysyhteystyö kasvattaa naisen hänen omaan kokoonsa, voimakkaaksi, Begalieva pohtii. Hänen mukaansa naisen voimaantuminen kulkee kuin viestikapulana, naiselta naiselle. Vammaiset aktivisti-naiset käyvät ottamassa oppia ulkomailta, tuovat uudet ideat mukanaan ja levittävät sitä vertaisryhmissä. 

– Parhaimmillaan muutosta ulotetaan ulos pääkaupungista maalaiskyliin ja tiettömien taipaleitten taakse, sisarelta sisarelle. 

Zakhira kiittelee idoliaan Lyazzat Kaltayevaa. Kun Shyrakin, kazakstanilaisen vammaisten naisten järjestön, johtaja Lyazzat palasi Suomesta 2000-luvun alussa, hän oli täynnä ideoita. 

– Olin silloin nuori arka vammainen yksinhuoltajanainen, jonka mies oli jättänyt. Olin haavoilla ja rikki ja nyt kuulin parantavia sanoja. ”Meidän on muututtava kahvinkeittäjistä pöydän ääressä istujiksi toimijoiksi, meidän on vaadittava, että jos vammaiset naiset eivät pääse kokouspailla vessaan, heidän on saatava vaippoja, jotta he voivat osallistua kokouksiin, Kaltayeva julisti. Meidän on saatava naiset mukaan myös politiikkaan!” 

 – Vammaisjärjestöjen ongelmana oli se, että järjestöjä johtivat miehet, naiset olivat aina taustalla niin kuin Keski-Aasiassa yleisestikin. Naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi, mutta eivät päättäjiksi. Kokouksissa miehet jaarittelivat tuntikausia eivätkä välttämättä tienneet naisten arjesta tuon taivallista. Kuitenkin he päättivät naisten puolesta. 

Nyt, liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin, moni asia myös Zakhiran elämässä on muuttunut. 

– Olen aivan eri ihminen kuin tuolloin, hän hymyilee. Siitä kiitokset teille ja Kynnyksen ja Abiliksen hankkeille kotimaassani. 

Begalieva itse on yksi todellakin esimerkki niistä hedelmistä, joita Kynnyksen hankkeet ovat synnyttäneet Keski-Aasiassa. 

– Kynnyksen rahoituksen merkitys on ollut todella suuri. Te tulitte maihin, jossa vammaisella naisella ei käytännössä ollut ihmisarvoa lainkaan. Te näytitte esimerkkiä ja annoitte uskoa tulevaan, Begalieva painottaa. 

Erityisesti sellaisten hahmojen kuin Mina Mojtahedin ja Amu Urhosen merkitys on ollut suuri, molemmat ovat vahvoja, suomalaisia vammaisia naisia. Amu on Kynnyksen puheenjohtaja ja Mina työskenteli Kynnyksessä kehitysyhteistyökoordinaattorina. 

”Mieheni häpesi minua”

Zakhira itse kasvoi kuusilapsisen perheen esikoisena pienessä maalaiskylässä Georgievkan kaupungissa. Hän kävi peruskoulun osin lähellä sijaitsevassa internaatissa, meni lukioon ja valmistui opettajaksi. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, mutta kertoo silti olleensa äärimmäisen arka ja hyvin huonolla itse tunnolla varustettu. 

– En tuntenut itseäni naiseksi vaan jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi hylkiöksi. Menin silti naimisiin varhain ei-vammaisen miehen kanssa. 

Avioliitto ei ollut onnellinen. Mies kyllä otti kaiken taloudellisen hyödyn vaimostaan, mutta häpesi häntä ystäviensä silmissä. 

– Erosimme, kun lapseni oli neljävuotias. Sen jälkeen hän ei tukenut minua mitenkään. Kun poikani kirjoittautui yliopistoon, hän laittoi papereihin isän nimen paikalle viivan. 

Miesten valta-asema nurin 

– Shyrakissa aloimme asettaa miesten valta-asemaa kyseenalaiseksi, emme me ole heikkoja, emme me ole rumia, emme me ole vajavaisia, olemme älykkäitä, kauniita ja seksikkäitä! Tajusimme myös, että jotta voisimme vaikuttaa, tarvitsimme koulutusta. 

Sitä koulutusta Begalieva tuli lokakuussa hakemaan Suomesta, missä hän viikon aikana vieraili eri ministeriöissä, eri vammaisjärjestöissä ja eri säätiöissä ottamassa oppia Suomen ratkaisuista. Suomessa vaikutuksen on tehnyt erityisesti henkilökohtainen avustajajärjestelmä sekä se, että valtio ulottaa tukitoimensa kaikkialle, myös maaseudulla. 

– Meidän maamme Kazakstan on Euroopan kokoinen, mutta asukkaita on vähän. Olen erittäin kiinnostunut kertomaan Suomen ratkaisuista maamme hallinnolle. 

Haastattelun aikaan Zakhira on kyynärpäitään myöten mukana uudessa hankkeessa, jossa naapurimaitten vammaisia naisia opastetaan perhesuunnitteluun. 

– Uzbekistanin tilanne on ehkä vaikein, sillä diktatuurissa on moni asia kiellettyä. Ongelmana on se että naiset eivät voi puhua lainkaan näistä asioista. Kun ei voi sanoa ääneen sanaa kondomi, ei oikein voi puhua ehkäisystä. Kun ei voi puhua siitä, miten aids tarttuu anaaliseksissä, on vaikea valistaa aidsista. 

– Tadzhikistanin ongelmana ovat takapajuiset olosuhteet maaseudulla sekä se että lähisukulaisia naitetaan usein keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että jopa sisarukset avioituvat keskenään. Tämän seurauksena syntyy vammaisia lapsia. 

Vammaisen naisen seksuaalisuus on Zakhiran mukana hyvin ristiriitaista, toisaalta naisen ja mahdollisuudet avioliittoon kyseenalaistetaan, toisaalta naiset kelpaavat seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi ja jalkavaimoiksi. 

Zakhira matkusti Suomeen yhdessä jo aikuisen poikansa kanssa. Hän uskoo ja toivoo, että pojasta kasvaa mies joka kunnioittaa ja tukee vaimoaan. 

Oma lapsi on unelmien täyttymys

Teksti: Heini Saraste

Kuva: Charlotta Boucht

Kun tadzikistanilaiselle Sanovbar Raupovalle vuonna 2014 syntyi poika, se oli pitkään kestäneen unelmoinnin täyttymys.  Kun Sanovbar vieraili Suomessa Jonathan-poikaa hoiti Sanovbarin äiti. Isät eivät lastenhoitoon Tadzikistanissa juuri osallistu. 

Sanovbar Raupova on aina halunnut lasta, mutta nuorempana ei tohtinut ajatella, että sellainen onni koskaan hänelle koittaisi. Nyt hän on kuitenkin pienen, ihanan Jonathan-pojan äiti. 

– Etsin miehen ja hankin lapsen, sain sen, mitä halusin. 

Itse raskaus sujui hyvin, eikä mitään komplikaatioita ollut. Ainoita vaikeuksia tuotti tasapaino. Sanovbarin toinen jalka amputoitiin syövän takia, kun hän oli kahdeksanvuotias. 

– Kun ihan alussa menin lääkärille ja ilmoitin olevani raskaana, lääkäri ehdotti  aborttia.

– Aiotko pitää lapsen? hän kysyi minulta.

– Kyllä aion, juuri tätä olen halunnut ja toivonut. 

Hyvä on, sanoivat lääkärin silmät, pidä sitten lapsesi, mutta seuraukset saat kantaa itse. 

– Raskauden aikana leijuin hormoneissani ja haaveilin ruskeasilmäisestä pojasta. Olin puoliksi taivaassa ja puoliksi sekaisin. Minulle suositeltiin  pyörätuolia ponnekkaasti, mutta hoipuin eteenpäin ison vatsani kanssa ja yritin pysyä pystyssä. Nyt jälkeenpäin olen sitä mieltä, että olisi pitänyt  ehdottomasti siirtyä pyörätuoliin ja varoa vähän. Olin vaaraksi itselleni ja lapselle. Toimin suorastaan vastuuttomasti, mutta sellainen olen, hän naurahtaa. 

Sanovbar on yksi kuudesta keskiaasialaisesta nuoresta naisesta, jotka kesällä 2015 pääsivät Suomeen opiskelemaan seksuaaliterveyttä Kynnyksen ja Väestöliiton järjestämälle kurssille. 

Itse tapasin Sanovbarin vuosia sitten Kazakastanissa.  Silloin vastapäätäni istui ujo ja varautunut nuori nainen, joka ei missään tapauksessa voinut kuvitella menevänsä koskaan naimisiin tai hankkivansa lasta. Nyt Suomessa tapaamani uusi Sanovbar on vahva, huumorintajuinen ja voimastaan tietoinen naisten puolesta taistelija. Voisiko syynä olla vain Kynnyksen ja Väestöliiton kurssi, jossa naiset voimaantuivat?

– Kyllä  varmasti, silläkin on merkitystä, mutta ehkä suurin merkitys on sillä työllä, mitä teen.  On upeaa, kun onnistumme löytämään uusia vammaisia naisia ja kannustamaan heitä ulos kodeistaan. 

Juuri toisten voimaantumisen näkeminen antaa voimia myös itselle. 

Sanovbar asuu suurperheessä, johon kuuluvat äidin lisäksi veli ja sisko perheineen. Perhe antaa Sanovbarille voimia, mutta vie myös niitä. 

– Meillä on iso talo, jossa jokaisella sisaruksella ja heidän perheellään on oma huoneensa. Yhteiset hetket voivat olla upeita, mutta myös ristiriitoja syntyy vääjäämättä. 

Tulevaisuuden ajatuksena on, että jonain päivänä – kenties jo aika pian – Sanovbar muuttaa omilleen ja omaan asuntoonsa. 

– Haluan elää omannäköistäni elämää. 

Entä lapsen isä, aviomiehesi? 

– Suhteemme on kompleksinen, mies vierailee kyllä perheessä, mutta ei ota täyttä vastuuta. Kinastelemme paljon ja otamme yhteen, sitten taas sovimme. Noh, aika näyttää, mitä tästä tulee. 

– Olen itse tytär, jota isä piti kuin kukkaa kämmenellä. Juuri isä vieraili luonani sairaalassa, toi sipsejä ja cocista ja nostatti mielialaa niinä vuosina, kun jouduin olemaan sairaalassa pitkään. Isäni murhattiin sodan aikana, ja sen jälkeen perheemme koko ilmapiiri muuttui. Silti aina, ihan aina, olemme puhaltaneet yhteen hiileen. Sisarukseni, äitini, isoäitini ja minä.