Vanhempien tuntema häpeä on lasten suurin ongelma

Teksti ja kuva: Heini Saraste 

– Vammaisuuteen ympäri maailmaa liittyvä stigma saa vanhemmat kohtelemaan vammaista lastaan huonommin kuin muita lapsia, toteaa Unicefin vammaisasioitten neuvonantaja Rosangela Berman Bieler. 

– Vammaiset lapset kehitysmaissa ruokitaan huonommin. Heidän terveydestään pidetään huolta huonommin tai ei ollenkaan ja heitä kohdellaan yleisesti ottaen miltei kaikissa asioissa huonommin. He joutuvat myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Heidät jätetään useimmin katastrofeissa heitteille, Berman Bieler luettelee muutamia vammaisten lasten kasvamiseen liittyviä kipukohtia. 

Vammaiset lapset eivät edelleenkään juuri pääse kouluun, he eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan, eivät valmistu koskaan ammattiin. He jäävät myös kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle. 

Vammaisen lapsen tiellä ovat paitsi fyysiset myös henkiset esteet. Lapset piilotetaan kodin seinien sisäpuolelle, koska yhteiskunta katsoo vammaisten lasten vanhempia karsaasti. Ajatellaan, että vanhemmat ovat tehneet syntiä, kun ovat saaneet näin ”kelvottoman” lapsen.  

– Stigman takia vanhemmat piilottavat lapsensa.  

Berman Bieler antaa arvion, jonka mukaan tälläkin hetkellä maailmassa on noin kymmeniä miljoonia vammaisia lapsia, jotka eivät juurikaan pääse kodeistaan ulos, koska perhe ei kehtaa ilmaista, että he ovat edes olemassa. 

– Vain kymmenen prosenttia vammaisista lapsista pääse kouluun. Ja tämäkin kertoo omaa kieltään. Pahan kierre jatkuu. 

Syytä myös optimismiin löytyy 

Berman Bieler on silti yllättäen optimisti.  

– Kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana myös paljon edistystä on tapahtunut. Vammaisuuteen on alettu kiinnittää huomiota eri tavalla kuin ennen sekä yhteiskunnissa ympäri maailmaa että kansainvälistä työtä tekevissä järjestöissä. 

Unicefin lasten oikeuksien sopimuksessa kolmekymmentä vuotta sitten vammaiset lapset mainittiin ensimmäistä kertaa, mutta hyvin ylhäältä alaspäin suuntautuvassa hengessä. Nyt kun YK:n kansainvälinen vammaissopimus on ratifioitu valtaosassa maailman maista myös tapa katsoa vammaisten asioita ja asemaa on pikkuhiljaa muuttunut. 

– Uutta on vammaisuuden aikaisempi havaitseminen ja interventio. Myös inkluusio on ainakin teoriassa hyväksytty. Yhä enemmän eri puolilla maailmaa nähdään, että vammaisten lasten kuuluu opiskella yhdessä toisten lasten kanssa. Tosin inkluusion tiellä on edelleen esteitä, koska portaita riittää ja oppimisvälineet ja metodit ovat puutteellisia. Myös opettajien tiedon taso vammaisuudesta voi olla matala tai olematon. Niin, että vaikka vammainen lapsi pääsisikin kouluun, hän ei välttämättä koskaan saa tarvitsemaansa opetusta. Pistekirjoitusmateriaalit puuttuvat kokonaan tai esimerkiksi viittomakieltä ei ole kehitetty maassa. Myös opettajien tiedon taso vaikkapa kehitysvammaisuudesta voi olla olematonta. 

– Siitä huolimatta inkluusion idea on lyönyt sinällään yllättävän hyvin lävitse jopa kehitysmaissa sekä Itä-Euroopassa. Idea on kirkas, yhdessä, ei erikseen. Esteet ovat enemmän käytännöllisiä. 

Kaikkein suurimmat muutokset ja suurin syy optimismiin ovat Berman Bielerin mukaan muutokset asenteissa.  

– Nyt ei kuitenkaan puhuta vuosista vaan pikemminkin kymmenistä vuosista. Muutoksen on tapahduttava ensin tietoisuuden tasolla, sitten sen on tapahduttava niin, että vammaisuuden olemassaolo aletaan ottaa huomioon joka tasolla.  

Yhteistyötä median kanssa 

Berman Bieler kertoo tarinan Montenegrosta. 

– Eräällä paikkakunnalla purettiin laitos ja vammaiset lapset alkoivat käydä koulua normaalikouluissa. Seurasi ikäviä välikohtauksia, koska lapsia kiusattiin ja tavallisten lasten perheet ilmoittivat, etteivät he halua, että juuri heidän lapsensa käy koulua yhdessä laitoslasten kanssa. Alettiin vaatia, että lapset menevät takaisin laitokseen. Vika ei ole kuitenkaan koskaan vammaisessa lapsessa vaan tarvitaan muutosta ympäristön asenteissa.  

Unicefin toimesta alettiin kouluttaa ympäristöä asenteissa, jotta vammaiset lapset hyväksyttäisiin osaksi yhteisöä. Päivä toisensa perään tv:ssä näytettiin videoita, joilla vammaiset lapset kertoivat elämästään, sen vaikeuksista ja haasteista. 

Kyse ei ollut vain kuukausien kampanjasta vaan valistustyötä on usein tehtävä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Vähitellen asenteet muuttuvat. 

– Mutta ne muuttuvat. Nyt lapset tällä paikkakunnalla käyvät koulua yhdessä. Laitokset ovat lopullisesti menneisyyttä. 

Berman Bielerin oma tausta on Latinaisessa Amerikassa, Brasiliassa. Hän on kotoisin Rio De Janeirosta, joka on hänen mukaansa näennäisesti hyvin liberaali kaupunki. Kun pintaa raaputtaa, pian paljastuu machomentaliteetti ja homofobia.  Brasilialaisuudessa Berman Bieler pitää silti sosiaalisuudesta sekä ihmisten kohtaamisesta.  

Berman Bieler on asunut New Yorkissa pitkään. Hän pitää myös Nykistä. Amerikkakin on monikulttuurinen ja se on sen rikkaus. Trumpin Amerikan lisäksi on olemassa sosiaalinen Amerikka, joka pitää huolta lähimmistään ja jossa sosiaaliapu toimii, hän korostaa. Tämä usein unohtuu.  

Kuusi vuotta sitten Rosangela menetti yllättäen rakkaan miehensä ja jäi leskeksi. 

– Se oli elämäni pahin isku, olen kuitenkin selvinnyt siitä. Elämäni on ylipäätään ollut täynnä katastrofeja, joista olen mennyt lävitse ja huomannut taas eläväni. Elämänkokemus on tehnyt minusta joustavan, hän sanoo. 

 

#Vammaisten lasten oikeuksien erityisneuvonantaja Unicefissä. 

#On perustanut Brasiliaan usein vammaisalan järjestöjä. 

#Oli mukana perustamassa vammaisten ihmisen kansainvälistä järjestöä DPI:tä. 

#On työskennellyt Maailmanpankissa vastuullaan Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen vammaiset ihmiset. 

 

 

Voihan vammaisen venäjännöstä viilataan Venäjällä

 

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Natalia Mazunina, 29, Diana Goleva, 17, Vsevolod Popov, 17 ja Fedor Lysikov, 18, osallistuvat Perspektiva-järjestön luovan ilmaisun kurssille Moskovassa. He ovat innoissaan.

Nuoret kirjoittavat, esittävät ja ohjaavat näytelmiä. Osa nuorten kirjoittamista teksteistä pääsee eteenpäin ammattilaisten käsiin ja esitetään oikeasti oikealle yleisölle. Myös Voihan vammainen -kirja joutui tai pääsi nuorten käsittelyyn.

– Itsevarmuus kasvaa, kun saa nähdä oman tekstinsä elävän esityksen, kertoo Vsevolod Popov.

Sekä Vsevolod että hänen paras ystävänsä Fedor ovat näkövammaisia ja opiskelevat lukiossa. Nuoret miehet ovat opiskelleet Perspektivassa myös itsenäistä liikkumista. Tarkoituksena on oppia liikkumaan metrolla ja kaupungilla. Siinä sitä haastetta riittää, koska Moskova on valtava. Toistaiseksi kävelyillä on ollut mukana äiti. Nyt kursseilla äiti siis karistetaan kannoilta.

Natalia Mazunina (kuvassa oikealla) toimii esikuvana nuoremmille kurssilaisille. Melko vaikeasti CP-vammainen Natalia on tehnyt väitöskirjan aiheesta ”Tiedotusvälineitten rooli vammaisten ihmisten integraatiossa”. Työpaikkaa Natalia ei ole vielä löytänyt; nuorten työllistyminen ylimalkaan ei ole kovin helppoa Venäjällä.

Kurssilaiset osallistuivat Voihan vammainen -kirjan venäjännöksen kritisointiin. Yllättävän paljon sanat ja niitten merkitykset olivat samoja. Esimeriksi, vaikka termiä invalidi käytetään Venäjällä vielä usein, osa nuorista piti sanaa vanhentuneena. He esittävät käytettäväksi ilmaisua, ihminen, jolla on liikuntavamma.

Edelleen, myös kääpiö on huono sana Venäjällä. Ja kun sokeaa halutaan loukata, kutsutaan valkoista keppiä oksaksi. Yksi loukkaamisen ilmaisu on puhua vain tuoleista. Että tilaisuudessa oli niin ja niin monta pyörätuolia. Ei kai kyse ole vain tyhjistä tuoleista!

Addisalem on saanut elinkeinon lisäksi itseluottamusta ja ystäviä

Teksti: Veera Pensala Kuva: Terhi Lindqvist

Addissalem Keremisa on 26-vuotias liikuntavammainen nainen, jolla on kaupallinen koulutus. Töitä ei kuitenkaan löytynyt, minkä vuoksi hän haki ja pääsi EWDNA:n ruuanlaittokurssille. Oman kioskin hän perusti vuosi sitten. Viereiseltä sukulaisnaisen tontilta hän saa tarvitsemansa sähkön keittimeen, missä samosat ja ranskalaiset perunat paistuvat ja maistuvat ohikulkijoille. Myyntipaikka ei tosin ole kauhean hyvä. Ison tien varressa möisi paremmin, mutta siellä ongelmana on sähkönsaanti.  

Yksi herkkuannos maksaa yhden sentin verran. Kun kulut lasketaan pois, Addisalem tienaa päivässä noin yhden euron. Sillä hän elättää itsensä lisäksi myös äitinsä, jonka kanssa asuu yhdessä.  

Ennen osallistumista EWDNA:n toimintaan Addisalem luuli, että hän on yksin ja ainoa vammainen ihminen maailmassa. Järjestössä hän sai ystäviä ja itseluottamusta, kun tapasi muita vammaisia naisia. Addisalem on tyytyväinen elämäänsä nyt, kun on itsenäinen. Ja nyt, kun hänellä on tietoa.  

– Haluaisin sanoa Etiopian vammaisille naisille, että vammaisuus ei ole synti. Mutta ensin se pitää ymmärtää itse, sitten muutkin ymmärtävät. Vammaiset tarvitsevat myös apuvälineitä. 

Kioski tuo Yemeserachille taloudellisen itsenäisyyden

Teksti: Veera Pensala

Kuva: Terhi Lindqvist

Yemeserach Gerema on 28-vuotias vammainen nainen, joka elättää itsensä yritystoimintansa avulla. Kaksi vuotta sitten hänellä oli ruokakioski, mutta sähkön hinnan noustua liian korkeaksi hän joutui lopettamaan ruuanvalmistuksen. Nyt hän myy kioskissaan yhtä ja toista, kuten vettä, limuja, nenäliinoja ja saippuoita.

Harmillisesti lähistölle on noussut nyt uusia isoja kauppoja, joista ihmiset ostavat kaiken tarvitsemansa. Aivan kioskin viereen avattiin äskettäin ravintola, josta monet ostavat samalla juomansa. Onneksi uuden vuoden juhlissa Yemeserach törmäsi yksityiseen rahoittajaan, jonka avun turvin kioskin vuotava katto saatiin korjattua. Joka tapauksessa, voittoa on nyt vaikea tehdä. Hyvänä päivänä sitä voi kertyä 1,30 euroa.

Yemeserach asuu neljän siskonsa kanssa, hänen vanhempansa ovat kuolleet. Kioskin ansiosta hänen ei tarvitse pyytää siskoiltaan rahaa eikä olla heidän elätettävänään. Hän ostaa ja tekee itse ruokansa, mistä hän on erityisen ylpeä.

– Perheiden tulisi huomioida vammaiset lapset paremmin Etiopiassa. Työ pitää aloittaa perheistä, joihin syntyy vammainen lapsi. He tarvitsevat heti tukea, etteivät jää yksin.

Harkovalaiset nuoret haluavat ammatin ja töihin!

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Kahdenkymmenenkahdeksan yliopiston kaupungissa vammaiset nuoret haluavat kouluttautua. Silti tie voi yliopistoon voi olla kivinen. Valmistumisenkin jälkeen töitä on vaikea saada.

Volodomir Noskov ja Kristina Kuzminova ovat onnistuneet. Noskov on saanut töitä Radio Libertystä journalistiopintojen ohella. Kuzminova tekee vapaaehtoistyötä ja opiskelee psykologiksi. Molemmat ovat tiedekuntansa ainoita vammaisia, jotka opiskelevat kokopäivätoimisesti.

 Kristina haluaa muuttaa maailman

”Tulin Kallea tapaamaan Harkovan kaupungintalolle, koska olin kuullut hänestä etukäteen huimia tarinoita. Hän on mies josta voi ottaa oppia. Itse vammauduin 13-vuotiaana, kun sukelsin kiveen ja halvaannuin.

Vuoden ajan olin täysin lamassa, en halunnut enää elää. En kehdannut mennä ulos kotoa ja häpesin itseäni. Sitten jostain syystä aloin vahvistua. Suuri vaikutus oli uskolla Jumalaan. Myös Jeesus kärsi, silti hän auttoi muita. Mitä ovat minun kärsimykseni hänen kärsimyksiinsä verrattuna?

Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste

Palasin takaisin kouluun, nyt opiskelen psykologiksi ja toimin vapaaehtoistyössä. Autan muun muassa avustusten keräämisessä rintamalinjan taakse Itä-Ukrainaan. Se ei ole helppoa. Tulevaisuudessa haluan sellaisen työn, jossa voi auttaa toisia vammaisia.

Vähän aikaa sitten tein uuden aluevaltauksen, aloin matkustaa päivittäin metrolla yliopistolle. Olen nyt kampuksen ainoa vaikeavammainen, joka opiskelee kokopäivätoimisesti.

Viime kesänä tapasin leirillä armenialaisen pojan Michelin. Nyt olemme kirjeenvaihdossa. Michel asuu Istanbulissa ja on armenialainen. Voin myöntää. Olen syvästi rakastunut ja haluan jakaa elämäni hänen kanssaan.”

Mies ja mikrofoni

Volodomir Noskovia on mahdotonta haastatella, koska hän on niin työorientoitunut. Aina kun yritän keskeyttää, hän viittaa minulle kintaalla. Hän halua kuulla Kallesta kaiken, eikä kertoa itsestään.

Siinäpä se, miten keskeyttää mies työssään. Hotellin aulassa hän tekee puolentoista tunnin haastattelun Kallesta, mutta kun yritän kysyä häneltä jotain, hän ei ehdi vastata.

Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste

Volodomir  on onnistunut pääsemään Harkovan journalisti-linjalle ainoana näkövammaisena. Hän aikoo suuntautua radiotyöhön ja reportaasien tekemiseen. Hän iloitsee työstään silmin nähden. Hänen äänensä on upea ja hänessä on toimittajalta vaadittavaa jämäkkyyttä.

Haastattelun aikana Kallelle ja Volodomirille syntyy kiistaa erityiskouluista. Noskov opiskeli erityiskoulussa, joka on monissa maissa vammaisten ainoa mahdollisuus päästä opintielle, koska tavallisista kouluista puuttuvat tarvittavat tiedot ja apuvälineet. Kalle vastustaa erityiskouluja ja keskustelu jää kesken, kun on riennettävä eteenpäin.

 Kun paikalla ovat Alina, Denis, Kostaja Lilja aina on säpinää!

Alina Gus sairastui syöpään kolme vuotta sitten. Hän matkusti yhdessä äitinsä Olenan kanssa Singaporeen, jossa he viettivät kolme vuotta erilaisissa leikkauksissa, kun Alinan henkeä pelastettiin. Syöpä saatiin kuriin, mutta Alina menetti näkönsä.

”Hassua että aikaisemmin olin taistellut hengestäni, mutta nyt en halunnut enää elää. Sitten vähitellen tuli ajatus, että mitä jos, mitä jos kuitenkin.”

Alinan tukena ja taustalla on äiti Olena, joka vetäytyy haastattelun aikana kauemmaksi ja on apuna aina kun tarvitaan. Alina on perheen ainoa lapsi.

Alina uskaltautui tulemaan tapamaan Kallea lasten ja nuorten kuntoutuskeskukseen. Hän tuli paikalle ihan varta vasten ensimmäistä kertaa. Nyt istumme piirissä ja nuoret kertovat vuoron perään elämäntarinansa.

Mukana on hierojakavereita, muun muassa Denis Lutsenko, Kostja Panov ja Lilia Lystava. Kostja ja Denis asuvat yhdessä pienessä asunnossa noin puolentoista kilometrin päässä kuntoutuskeskuksesta. He ovat parhaat ystävät ja kulkevat matkat kouluun yhtä matkaa.

”Ensin poikia jännitti vilkas liikenne, mutta päivä päivältä matka sujuu helpommin.”

Molemmat pojat ovat miltei täysin sokeita, Denis näkee valon ja varjon jotenkuten, Kostja ei sitäkään. Nuoret ovat kaikki paitsi Alina käyneet erityiskoulua ja siirtyneet sitten opiskelemaan hierojiksi. Se on hyvin tavallinen reitti monille sokeille eri puolilla maailmaa.

Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste

Porukka viettää vilkasta elämää, joka täyttyy harrastuksista ja bailaamisesta. Denis soittaa rumpuja ja kitaraa, Lilia harrastaa laulua ja lisäksi heillä on muitakin yhteisiä harrastuksia, kuten maalipallo ja tietysti tanssiminen. Denis haaveilee menevänsä vielä yliopistoon täydentämään opintojaan, toinen vaihtoehto on perustaa firma yhdessä Kostjan kanssa.

Kysyn mistä Alina haaveilee.

  • ”Haaveilen siitä, että löytäisin rikkaan miehen Amerikasta”, hän sanoo ja nauraa.

Lilia on kotoisin Makevkan kaupungista Donpassin alueelta, mistä hän pakeni sotaa vuosi sitten. Pyydämme häntä laulamaan ja silloin huoneeseen lankeaa harras hiljaisuus. Lilian tulkinta laulusta on vavisuttava.

Jo pian nuoret alkavat keskenään keskustelun, joka katkeaa tämän tästä elämäniloiseen ja kahlitsemattomaan nauruun.

Annan huone

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Olga Vasilevskaja, 54, asuu tyttärensä Annan, 25, kanssa pakolaiskeskuksessa Harkovassa. Hän on elämäänsä ihan tyytyväinen.

Kotonaan Itä-Ukrainassa Olga Vasilevskaja toimi myös vammaisten lasten vanhempien järjestössä. He keräsivät rahaa lasten leikkauksiin ja järjestivät erilaisia hyväntekeväisyystilaisuuksia.

Pienen kapean huoneen seinältä löytyy kuva kahdeksanvuotiaasta Annasta. Siinä hän seisoo ja katsoo kirkkain silmin kameraan.  Kuvan ympärille äiti on rakantanut sommittelun simpukoista. Se on Anna, ennen onnettomuutta.

Kahdeksanvuotiaana Anna vammautui vakavasti. Hän lakkasi puhumasta ja kävelemästä, nyt äiti Olga hoitaa hänet sänkyyn.

Anna oli normaali pieni tyttö. Hän kävi koulua, leikki ystäviensä kanssa ja iloitsi elämästä. Hän vammautui ”injektion seurauksena”, niin äiti sanoo. Syy ei selviä meille tarkasti, mutta Anna on erittäin vaikeasti vammainen. Nyt kaksikymmentäviisivuotiaana hän ei puhu eikä liiku.

Pian Annan vammautumisen jälkeen perheen isä lähti toisen naisen matkaan. Olga jäi Annan kanssa kaksin. Hän hankki ansioita tekemällä kirjanpitotäitä kotona. Anna sai myös pientä eläkettä.

Anna ja äiti asuvat nyt pakolaiskeskuksessa konttikylässä Harkovassa. He elävät pienessä huoneessa kaksistaan, ja äiti pitää tyttärestään huolta. Olga on hyvin valoisa.  Hän on täynnä säteilyä.

–  Niin, herään joka aamu ja olen iloinen. Saan elää ja elämä on hyvä – kaikesta huolimatta.

Olgasta välittyy tunne elämästä pitämistä. Se on lahja, joka annetaan toisille ihmiselle. Hän kertoo myös uskovansa Jumalaan. Se antaa voimia. Tyttärensä tulevaisuutta hän ei halua pohtia.

– Ei puhuta siitä.

Olga ja Anna ovat kotoisin Luganskista, Itä-Ukrainasta. Kaksi vuotta sitten perheen kotia alettiin ampua kranaattitulella. Olga pakeni tyttärensä kanssa kaupungista Lievin kautta Harkovaan. Taakse jäi talo, jossa oli ruusutarha ja jonka kunnostamiseen Olga oli käyttänyt rahansa. Pian he lähtivät pakomatkalle kauas Ukrainan länsiosaan. He elivät Selo Beliy Kamenin kylässä.

– Siellä ei näyttänyt olevan meille mitään mahdollisuuksia, he eivät halunneet meitä. Sieltä lähdimme tänne, jossa Annalle oli tiedossa paremmin lääkitystä.

Saksalaiset ovat rakentaneet kahdellesadalle perheelle tarkoitetun keskuksen, jossa kullakin perheellä on yksi huone, suihku ja keittiömahdollisuus. Pihasta löytyy leikkipuisto lapsille.

– Meillä on erittäin hyvä naapurihenki, Olga korostaa. Autamme toinen toisiamme, olemme samassa veneessä ja olemme kokeneet samat kauhut.

Olga asuu tyttärensä Annan kanssa pakolaiskeskuksessa Harkovassa.

Miltei koko haastattelun ajan äiti pitää kädestä tytärtään ja silittelee, puristelee hellästi. Anna vavahtelee välillä. Se on epileptinen kohtaus, äiti selvittää. Sitten Anna ääntelee tasaista yhtäjaksoista ääntä.

– Kuuntele, nyt Anna osallistuu keskusteluun, äiti selvittää. Hän kuulee meitä kyllä, hän haluaa olla mukana keskustelussa.

Olga on sidottu vaikeavammaisen tyttärensä hoitoon päivin ja öin.  Aamulla hän ruokkii Annan sänkyyn ja nostaa jossain vaiheessa tuoliin istumaan. Kerran päivässä käydään kävelyllä konttikylän pihassa.

Myöhemmin, kun olen jo pihassa haastattelemassa toista perhettä, Olga huikkaa ikkunasta.

– Katso, Anna istuu!

 

”Oli hienoa osallistua suklaan tekoon”

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

 

Hadel Mohammed Mova

 

– Olen ollut aina älyllisesti suuntautunut, mutta nyt sain kosketuksen käsillä tehtävään työhön. Se oli todella jännittävää. Erityisesti hienoa oli se, että sain suklaaprojektissa ystävyyssuhteita, jotka kestävät varmasti lävitse koko elämän, kertoo kaksinkertainen pakolainen Hadel Mohammed Mova, 27.

Hadel osallsitui Abilis-säätiön rahoittamaan suklaanvalmistusprojektiin Al Au Helwelin leirillä eteläisessä Libanonissa. Kun kysyn leirin olosuhteista, Hadel huokaisee.

– Hyvin vaarallista, kaikille, mutta erityisesti meille sokeille. Ja myös meille naisille.

Hadel on viisilapsisen sisarussarjan esikoinen. Kolme perheen tyttäristä on sokeita ja vain yksi näkevä.

– Me olemme alituisessa vaarassa pudota tai loukata itsemme kuoppien tai sirpaleitten takia, Hadel kertoo.

Lisäksi uhkana on väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Leiriä on myös useaan otteeseen myös pommitettu.

Perheessä arvostetaan koulutusta

Hadel tulee syvästi uskonnollisesta kodista jossa arvostetaan myös koulutusta. Nuori nainen itse on opiskellut englantia Damaskuksen yliopistossa, ennen kuin sota katkaisi suunnitelmat. Päämääränä olisi ollut valmistua opettajaksi ja keskittyä erityisesti sokeitten opettamiseen.

Hadel perheineen pakeni Syyriasta Yourmoulen 100 000 palestiinalaisen pakolaisen leiriltä. Yourmoule on perinteinen palestiinalaisleiri, jolla on jo pitkä historia. Parhaimpina päivinään se muistutti tavallista pikkukaupunkia sairaaloineen ja kouluineen.

– Halusin opettajaksi ja perheen, silloin kun oli vielä rauha.

Sota murskasi nuoren naisen unelmat. Ensin tuhoutui koti leirissä, sitten melkein koko leiri.
Alkoi perheen pakomatka. Uudessa leirissä Libanonin puolella olosuhteet ovat karmeat.

Abiliksen projekti oli kurkistus ulos

 

Kahdeksanhenkinen perhe asuu pienen pienessä huoneessa, isällä ei ole työtä eikä tyttärillä mitään mahdollisuuksia opiskeluun. Juuri siksi Hadel on innoissaan suklaaprojektista. Se tarjosi edes jonkinlaista toivoa ja mahdollisuuden lähteä ulos kodin seinien sisäpuolelta.

Juuri nyt Hadel haaveilee pääsevänsä vapaaehtoistyöntekijäksi johonkin vammaisprojektiin.

– Sota tekee meitä lisää, meikäläisiä, vammaisia, hän sanoo.

– Mutta olen oivaltanut, että voimme auttaa toinen toisiamme. Vain sokea tietää, miltä tuntuu olla sokea.

Entä haaveet avioliitosta? Hadel hymyilee. Tämä lehti ilmestyy Suomessa. Hän voi kertoa salaisuuden.

– Rakastuin poikaan ja tapasin hänet muutaman kerran. Hän ei kuitenkaan kunnioittanut minua tarpeeksi. Juttu päättyi siihen.

– Isä ja äiti tuskin lukevat tätä lehteä, hän hymyilee suloisesti.

Khaled on rohkea ja viisas

Kun Klahed Al Khaldabi, 9, tuli kouluun, hän löi opettajansa Emanin ällikällä. Ensimmäisenä päivänä Khaled saapui kouluun äitinsä kanssa, toisena päivänä hänen sisarensa toi hänet, mutta jo kolmantena päivänä Khaled uskalsi tulla yksinään!

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Puhelias itseään verbaalisesti lahjakkaasti ilmaiseva poika on jokaisen opettajan unelma. Opettaja Eman Altabbaa on silmin nähden ylpeä oppilaastaan. Khaled on tulevaisuuden lupaus, opettaja sanoo.

Opettajan ja oppilaan välinen yhteys on suorastaan käsin kosketeltava. Khaled ihailee opettajaansa ja opettaja ihailee Khaledia.

Myös Khaledin perhe suhtautuu pojan kouluun erittäin myönteisesti. Kun kysyn kuka auttaa kotitehtävien tekemisessä. Khaled vastaa, että kaikki auttavat.

– Äiti auttaa, isä auttaa, enot auttavat ja tietysti kolme siskoa.

Ennen kouluun saapumistaan Khaled opiskeli vuoden verran kotiopetuksessa. Sitten seurasivat kokeet, jotka hän helposti läpäisi ja pääsi kouluun.

Khaled on syyrialaisten pakolaislasten joukossa poikkeus, sillä vammattomistakin pakolaislapsista pääsee kouluun vain pienen pieni murto-osa. Khaled käyttää siis pyörätuolia. Hän sairasti pienenä polion.

Koulunkäynnin esteenä on lainsäädäntö, jonka mukaan kouluun tulevan on rekisteröidyttävä. Enemmän kuin tavallista on, ettei perheellä ole varaa maksaa jokaisesta perheenjäsenestä vaadittavaa 200 dollarin summaa, joten perhe jää yhteiskunnan ulkopuolelle eikä lapsi pääse kouluun.

Toinen rekisteröintivaatimuksesta seuraava este on, etteivät perheen aikuiset voi käydä töissä. He pelkäävät mennä kaupungille, koska seurauksena voi olla pidätys, hakkaamista, vankilatuomio tai pahimmillaan karkotus takaisin kotimaahan.

Tämän seurauksena perhe on pakotettu laittamaan lapset töihin. Lapsia ei tarkisteta niin usein ja heidät päästetään rahanansaintaan.  Libanonilaiset puolestaan hyötyvät lapsityövoimasta ja harmaasta taloudesta.

Vammaisilla lapsilla on aivan omat haasteensa. Usein koulut ovat esteellisiä, niissä on portaita, opettajien asenteet ovat nihkeitä ja koko käsitettä inkluusio ei ole edes olemassa. Valta-osa vammaisista lapsista ei ole koskaan käynyt koulua myöskään Syyriassa. Koko ajatus vammaisen lapsen kouluttamisesta on aivan outo.

Sekä Eman että Khaled ovat kotoisin Homsista, joka on sodassa pahoin tuhoutunut.  Eman tekee töitä kolmena päivänä viikossa kolme-neljä tuntia, mutta olisi kiinnostunut myös muusta työstä mikäli mahdollista.

Eman opiskeli opettajaksi kotikaupungissaan Syyriassa. Hän rakastaa työtään. Kahledin ryhmässä opiskelee kahdeksan oppilasta, joista kaksi on näkövammaista ja kolmella on liikuntavamma. Khaled on ainoa pyörätuolinkäyttäjä.

Entä onko Khaledilla koulussa kavereita?

– Kaikki ovat kavereita, Khaled diplomaattisesti vastaa.

Entä onko joku ihan paras kaveri?

– On, Hammad on paras ystävä.

Mitä teette Hammadin kanssa? Vastaus on yllättävä.

– Keskustelemme.

Mistä keskustelette?

– Ihan kaikesta, ystävyydestä, ongelmista, kivoista jutuista ja suruista kanssa.

Kun Khaled ei vielä käynyt koulua, ystäviä ei juuri ollut.

– Yksi serkkuni kävi meillä kylässä, mutta hän oli jo kolmetoistavuotias. On parempi, kun kaveri on samanikäinen.

Entä mikä on koulussa hauskin oppine? Luettelen vaihtoehtoja: matematiikka, kielet, piirustus…

Vastaus on  jälleen yllättävä.

– Tiede, science, poika vastaa. Se, miten tähdet liikkuvat.

Minun tarinani: Berhane Daba

Teksti: TERHI LINDQVIST

Kuvat: MARJAHELENA SALONEN 

Haastattelu on ilmestynyt Martat-lehdessä 1/2017.

”Synnyin Holetassa, noin 40 kilometriä Addiksesta, maanviljelijäperheeseen. Kaksivuotiaana sairastuin polioon. Vanhemmat yrittivät hoitaa minua perinteisillä tavoilla: veivät minut paikallisen parantajan luo ja valelivat minua kirkosta saatavalla pyhällä vedellä. Edelleen monet uskovat näihin keinoihin enemmän kuin lääketieteeseen. Uskonto voi tarjota psykologista tukea, mutta lääketieteeseen sitä ei pitäisi sekoittaa.

En siis parantunut. Viisivuotiaana minut annettiin Addis Abebaan orpokotiin, ja yhteys perheeseeni katkesi pitkäksi aikaa. Onneksi rauhanturvajoukoissa työskentelevä Mary otti minut suojatikseen ja alkoi tukea minua hoidon ja apuvälineiden saamisessa. Kun Mary palasi Yhdysvaltoihin, yhteydenpito jatkui etiopialaisen miehen avulla, joka toi kuulumiset Marylta. Sain käydä kouluja niin pitkälle, että 19-vuotiaana saatoin aloittaa työt kansalliskirjastossa arkistonhoitajana. Nämä ihmiset ovat edelleen minulle kuin omaa perhettä. Suoritin jo toisen koulutuksen informaatioteknologiassa 26-vuotiaana. Koulutus on auttanut minua kehittämään EWDNA:n toimintaa. Osaan etsiä ja levittää tietoa.”

 ”Aloin suunnitella ystävieni kanssa vammaisten naisten yhdistyksen perustamista 1990-luvulla. Etiopiassa ei ole helppoa perustaa uutta järjestöä, mutta 2002 meidän rekisteröitiin virallisesti.

Moni ihmetteli, miksi vammaisille naisille tarvitaan oma järjestö. Meillä on valtakunnalliset järjestöt esimerkiksi näkö- ja liikuntavammaisille ja paljon paikallisyhdistyksiä. Ongelmana on, että niissä johtopaikkoja pitivät miehet. Naiset eivät uskaltaneet keskustella niissä omista ongelmistaan.

Vammainen nainen kehitysmaassa on kolminkertaisesti haavoittuvassa asemassa. Elämän vaikuttavat naiseus, köyhyys ja vammaisuus. On tyypillistä, että vammaisia naisia käytetään eri tavoin hyväksi. Kodeissa he saavat usein hoitaa veden kantamisen ja pyykin pesun, mutta kukaan ei kysy heidän toiveistaan. Muut menevät kouluun, mutta kukaan ei ajattele heidän tulevaisuuttaan.

Toinen tärkeä asia on lisääntymisterveys. Seksuaalisuudesta, ehkäisystä, itsensä suojelemisesta tai omista oikeuksista ei ole helposti tietoa saatavilla. Näin naiset ovat helposti hyväksikäytettävissä. Tyypillinen jäsenemme on yksinhuoltajaäiti, joka on tullut raiskatuksi tai muuten hyväksikäytetyksi epätasa-arvoisessa suhteessa. Miestä ei näy enää missään, ei ole koulutusta eikä ammattitaitoa. Tästä lähdemme liikkeelle monen naisen kanssa.”

 ”Aluksi kokoonnuimme kodeissa, kirkoissa, pihoilla. Jaoimme esitteitä uudesta yhdistyksestä. Saimme pienen toimistohuoneen käyttöömme valtiolta. Tuossa vaiheessa meidät esiteltiin suomalaiselle Kynnys ry:lle ja sen toiminnanjohtajalle, Kalle Könkkölälle. Kalle otti asiamme omakseen ja Kynnys alkoi tukea työtämme.

Olemme toteuttaneet monenlaista koulutusta, kuten lukutaitokoulutusta. Joka toinen viikko jäsenet kokoontuvat tänne etiopialaiseen kahviseremoniaan, jossa he voivat keskustella asioistaan luottamuksellisesti. Kannustamme heitä kertomaan järjestöstä omilla asuinalueillaan. Vammaiset naiset ovat usein piilossa, eikä heillä ole paljon kontakteja kotikorttelin ulkopuolella.”

”Toiveeni etiopialaisten vammaisten naisten elämän paranemiseksi ovat koti, koulu, oma työ. Avainsana on voimaantuminen. Kun olet tietoinen omista oikeuksistasi ja uskallat vaatia asioita, loppu on helpompaa.

Monet jäsenistämme puhuvat nykyisin kotikylissään avoimemmin vammaisten naisten elämästä ja oikeuksista. Seuraava askel on saada koulutusta ja oma talous kuntoon. Olen itse tästä hyvä esimerkki. Olen itsenäinen, minulla on työni ja palkkani, voin maksaa kotiapulaiselleni, liikun itsenäisesti kaupungilla. Minulla on vilkas sosiaalinen elämä, kuten monilla Etiopiassa.

Olen löytänyt uudelleen yhteyden lapsuuden perheeseeni ja antanut heille heidän valintansa anteeksi. Tiedän olosuhteet, joissa he ovat maalla eläneet. Ei ole helppoa kasvattaa vammaista lasta, kun ei ole tarpeeksi tietoa. Jos olisin jäänyt sinne, minulla ei olisi ollut edes kyynärsauvoja. Nykyään tapaan veljeni perhettä säännöllisesti ja meillä on lämpimät välit.”

 Berhane Daba (49) on Ethiopian Women with Disabilities -järjestön toiminnanjohtaja. Vuonna 2015 hänelle myönnettiin Yhdysvalloissa Harris Wofford Global Citizen Award työstä oman yhteisönsä kehittämisessä. Hän on ensimmäinen vammainen nainen, joka on saanut tämän palkinnon.


INFO

MARTTOJEN KEHITYSYHTEISTYÖ

Kun tuet Marttojen kehitysyhteistyötä, osa rahoituksesta ohjataan vuosina 2016–2018 yhteistyössä Kynnys ry:n kanssa Etiopian vammaisten naisten EWDNA:n toimintaan. Kamerunissa hankkeemme jatkuu vuonna 2017.

Tavoitteena on tuoda haavoittuvassa asemassa oleville naisille lisää päätösvaltaa, toimeentulomahdollisuuksia ja kotitaloustaitoja. Valvomme rahojen käyttöä ja kehitämme työtä yhdessä kumppaniemme kanssa. Ulkoministeriö tukee työtämme, mutta marttojen oma osuus on välttämätön.

Kutsu marttailtaan oman alueesi kansainvälinen martta kertomaan työstämme. Yhteystiedot saat piiristä. Tänä vuonna vapaaehtoisten koulutuksissa teemana on Etiopia. Ruokakurssiaineisto Etiopian kynnyksellä on yhdistysten käytössä syksyllä.

Martat voivat osallistua keräykseen esimerkiksi marttaillan kahvirahalla, myyjäisten tuotolla tai syntymäpäivälahjoituksella.

Keräystili FI15 8000 1570 4855 90/Marttojen kehitysyhteistyö, viite 2066.

Keräyslupa POL-2015-7512. Lupa voimassa 1.8.2017 saakka koko Suomen alueella Ahvenanmaata lukuun ottamatta.