”Oli hienoa osallistua suklaan tekoon”

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

 

Hadel Mohammed Mova

 

– Olen ollut aina älyllisesti suuntautunut, mutta nyt sain kosketuksen käsillä tehtävään työhön. Se oli todella jännittävää. Erityisesti hienoa oli se, että sain suklaaprojektissa ystävyyssuhteita, jotka kestävät varmasti lävitse koko elämän, kertoo kaksinkertainen pakolainen Hadel Mohammed Mova, 27.

Hadel osallsitui Abilis-säätiön rahoittamaan suklaanvalmistusprojektiin Al Au Helwelin leirillä eteläisessä Libanonissa. Kun kysyn leirin olosuhteista, Hadel huokaisee.

– Hyvin vaarallista, kaikille, mutta erityisesti meille sokeille. Ja myös meille naisille.

Hadel on viisilapsisen sisarussarjan esikoinen. Kolme perheen tyttäristä on sokeita ja vain yksi näkevä.

– Me olemme alituisessa vaarassa pudota tai loukata itsemme kuoppien tai sirpaleitten takia, Hadel kertoo.

Lisäksi uhkana on väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Leiriä on myös useaan otteeseen myös pommitettu.

Perheessä arvostetaan koulutusta

Hadel tulee syvästi uskonnollisesta kodista jossa arvostetaan myös koulutusta. Nuori nainen itse on opiskellut englantia Damaskuksen yliopistossa, ennen kuin sota katkaisi suunnitelmat. Päämääränä olisi ollut valmistua opettajaksi ja keskittyä erityisesti sokeitten opettamiseen.

Hadel perheineen pakeni Syyriasta Yourmoulen 100 000 palestiinalaisen pakolaisen leiriltä. Yourmoule on perinteinen palestiinalaisleiri, jolla on jo pitkä historia. Parhaimpina päivinään se muistutti tavallista pikkukaupunkia sairaaloineen ja kouluineen.

– Halusin opettajaksi ja perheen, silloin kun oli vielä rauha.

Sota murskasi nuoren naisen unelmat. Ensin tuhoutui koti leirissä, sitten melkein koko leiri.
Alkoi perheen pakomatka. Uudessa leirissä Libanonin puolella olosuhteet ovat karmeat.

Abiliksen projekti oli kurkistus ulos

 

Kahdeksanhenkinen perhe asuu pienen pienessä huoneessa, isällä ei ole työtä eikä tyttärillä mitään mahdollisuuksia opiskeluun. Juuri siksi Hadel on innoissaan suklaaprojektista. Se tarjosi edes jonkinlaista toivoa ja mahdollisuuden lähteä ulos kodin seinien sisäpuolelta.

Juuri nyt Hadel haaveilee pääsevänsä vapaaehtoistyöntekijäksi johonkin vammaisprojektiin.

– Sota tekee meitä lisää, meikäläisiä, vammaisia, hän sanoo.

– Mutta olen oivaltanut, että voimme auttaa toinen toisiamme. Vain sokea tietää, miltä tuntuu olla sokea.

Entä haaveet avioliitosta? Hadel hymyilee. Tämä lehti ilmestyy Suomessa. Hän voi kertoa salaisuuden.

– Rakastuin poikaan ja tapasin hänet muutaman kerran. Hän ei kuitenkaan kunnioittanut minua tarpeeksi. Juttu päättyi siihen.

– Isä ja äiti tuskin lukevat tätä lehteä, hän hymyilee suloisesti.

Khaled on rohkea ja viisas

Kun Klahed Al Khaldabi, 9, tuli kouluun, hän löi opettajansa Emanin ällikällä. Ensimmäisenä päivänä Khaled saapui kouluun äitinsä kanssa, toisena päivänä hänen sisarensa toi hänet, mutta jo kolmantena päivänä Khaled uskalsi tulla yksinään!

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Puhelias itseään verbaalisesti lahjakkaasti ilmaiseva poika on jokaisen opettajan unelma. Opettaja Eman Altabbaa on silmin nähden ylpeä oppilaastaan. Khaled on tulevaisuuden lupaus, opettaja sanoo.

Opettajan ja oppilaan välinen yhteys on suorastaan käsin kosketeltava. Khaled ihailee opettajaansa ja opettaja ihailee Khaledia.

Myös Khaledin perhe suhtautuu pojan kouluun erittäin myönteisesti. Kun kysyn kuka auttaa kotitehtävien tekemisessä. Khaled vastaa, että kaikki auttavat.

– Äiti auttaa, isä auttaa, enot auttavat ja tietysti kolme siskoa.

Ennen kouluun saapumistaan Khaled opiskeli vuoden verran kotiopetuksessa. Sitten seurasivat kokeet, jotka hän helposti läpäisi ja pääsi kouluun.

Khaled on syyrialaisten pakolaislasten joukossa poikkeus, sillä vammattomistakin pakolaislapsista pääsee kouluun vain pienen pieni murto-osa. Khaled käyttää siis pyörätuolia. Hän sairasti pienenä polion.

Koulunkäynnin esteenä on lainsäädäntö, jonka mukaan kouluun tulevan on rekisteröidyttävä. Enemmän kuin tavallista on, ettei perheellä ole varaa maksaa jokaisesta perheenjäsenestä vaadittavaa 200 dollarin summaa, joten perhe jää yhteiskunnan ulkopuolelle eikä lapsi pääse kouluun.

Toinen rekisteröintivaatimuksesta seuraava este on, etteivät perheen aikuiset voi käydä töissä. He pelkäävät mennä kaupungille, koska seurauksena voi olla pidätys, hakkaamista, vankilatuomio tai pahimmillaan karkotus takaisin kotimaahan.

Tämän seurauksena perhe on pakotettu laittamaan lapset töihin. Lapsia ei tarkisteta niin usein ja heidät päästetään rahanansaintaan.  Libanonilaiset puolestaan hyötyvät lapsityövoimasta ja harmaasta taloudesta.

Vammaisilla lapsilla on aivan omat haasteensa. Usein koulut ovat esteellisiä, niissä on portaita, opettajien asenteet ovat nihkeitä ja koko käsitettä inkluusio ei ole edes olemassa. Valta-osa vammaisista lapsista ei ole koskaan käynyt koulua myöskään Syyriassa. Koko ajatus vammaisen lapsen kouluttamisesta on aivan outo.

Sekä Eman että Khaled ovat kotoisin Homsista, joka on sodassa pahoin tuhoutunut.  Eman tekee töitä kolmena päivänä viikossa kolme-neljä tuntia, mutta olisi kiinnostunut myös muusta työstä mikäli mahdollista.

Eman opiskeli opettajaksi kotikaupungissaan Syyriassa. Hän rakastaa työtään. Kahledin ryhmässä opiskelee kahdeksan oppilasta, joista kaksi on näkövammaista ja kolmella on liikuntavamma. Khaled on ainoa pyörätuolinkäyttäjä.

Entä onko Khaledilla koulussa kavereita?

– Kaikki ovat kavereita, Khaled diplomaattisesti vastaa.

Entä onko joku ihan paras kaveri?

– On, Hammad on paras ystävä.

Mitä teette Hammadin kanssa? Vastaus on yllättävä.

– Keskustelemme.

Mistä keskustelette?

– Ihan kaikesta, ystävyydestä, ongelmista, kivoista jutuista ja suruista kanssa.

Kun Khaled ei vielä käynyt koulua, ystäviä ei juuri ollut.

– Yksi serkkuni kävi meillä kylässä, mutta hän oli jo kolmetoistavuotias. On parempi, kun kaveri on samanikäinen.

Entä mikä on koulussa hauskin oppine? Luettelen vaihtoehtoja: matematiikka, kielet, piirustus…

Vastaus on  jälleen yllättävä.

– Tiede, science, poika vastaa. Se, miten tähdet liikkuvat.

Minun tarinani: Berhane Daba

Teksti: TERHI LINDQVIST

Kuvat: MARJAHELENA SALONEN 

Haastattelu on ilmestynyt Martat-lehdessä 1/2017.

”Synnyin Holetassa, noin 40 kilometriä Addiksesta, maanviljelijäperheeseen. Kaksivuotiaana sairastuin polioon. Vanhemmat yrittivät hoitaa minua perinteisillä tavoilla: veivät minut paikallisen parantajan luo ja valelivat minua kirkosta saatavalla pyhällä vedellä. Edelleen monet uskovat näihin keinoihin enemmän kuin lääketieteeseen. Uskonto voi tarjota psykologista tukea, mutta lääketieteeseen sitä ei pitäisi sekoittaa.

En siis parantunut. Viisivuotiaana minut annettiin Addis Abebaan orpokotiin, ja yhteys perheeseeni katkesi pitkäksi aikaa. Onneksi rauhanturvajoukoissa työskentelevä Mary otti minut suojatikseen ja alkoi tukea minua hoidon ja apuvälineiden saamisessa. Kun Mary palasi Yhdysvaltoihin, yhteydenpito jatkui etiopialaisen miehen avulla, joka toi kuulumiset Marylta. Sain käydä kouluja niin pitkälle, että 19-vuotiaana saatoin aloittaa työt kansalliskirjastossa arkistonhoitajana. Nämä ihmiset ovat edelleen minulle kuin omaa perhettä. Suoritin jo toisen koulutuksen informaatioteknologiassa 26-vuotiaana. Koulutus on auttanut minua kehittämään EWDNA:n toimintaa. Osaan etsiä ja levittää tietoa.”

 ”Aloin suunnitella ystävieni kanssa vammaisten naisten yhdistyksen perustamista 1990-luvulla. Etiopiassa ei ole helppoa perustaa uutta järjestöä, mutta 2002 meidän rekisteröitiin virallisesti.

Moni ihmetteli, miksi vammaisille naisille tarvitaan oma järjestö. Meillä on valtakunnalliset järjestöt esimerkiksi näkö- ja liikuntavammaisille ja paljon paikallisyhdistyksiä. Ongelmana on, että niissä johtopaikkoja pitivät miehet. Naiset eivät uskaltaneet keskustella niissä omista ongelmistaan.

Vammainen nainen kehitysmaassa on kolminkertaisesti haavoittuvassa asemassa. Elämän vaikuttavat naiseus, köyhyys ja vammaisuus. On tyypillistä, että vammaisia naisia käytetään eri tavoin hyväksi. Kodeissa he saavat usein hoitaa veden kantamisen ja pyykin pesun, mutta kukaan ei kysy heidän toiveistaan. Muut menevät kouluun, mutta kukaan ei ajattele heidän tulevaisuuttaan.

Toinen tärkeä asia on lisääntymisterveys. Seksuaalisuudesta, ehkäisystä, itsensä suojelemisesta tai omista oikeuksista ei ole helposti tietoa saatavilla. Näin naiset ovat helposti hyväksikäytettävissä. Tyypillinen jäsenemme on yksinhuoltajaäiti, joka on tullut raiskatuksi tai muuten hyväksikäytetyksi epätasa-arvoisessa suhteessa. Miestä ei näy enää missään, ei ole koulutusta eikä ammattitaitoa. Tästä lähdemme liikkeelle monen naisen kanssa.”

 ”Aluksi kokoonnuimme kodeissa, kirkoissa, pihoilla. Jaoimme esitteitä uudesta yhdistyksestä. Saimme pienen toimistohuoneen käyttöömme valtiolta. Tuossa vaiheessa meidät esiteltiin suomalaiselle Kynnys ry:lle ja sen toiminnanjohtajalle, Kalle Könkkölälle. Kalle otti asiamme omakseen ja Kynnys alkoi tukea työtämme.

Olemme toteuttaneet monenlaista koulutusta, kuten lukutaitokoulutusta. Joka toinen viikko jäsenet kokoontuvat tänne etiopialaiseen kahviseremoniaan, jossa he voivat keskustella asioistaan luottamuksellisesti. Kannustamme heitä kertomaan järjestöstä omilla asuinalueillaan. Vammaiset naiset ovat usein piilossa, eikä heillä ole paljon kontakteja kotikorttelin ulkopuolella.”

”Toiveeni etiopialaisten vammaisten naisten elämän paranemiseksi ovat koti, koulu, oma työ. Avainsana on voimaantuminen. Kun olet tietoinen omista oikeuksistasi ja uskallat vaatia asioita, loppu on helpompaa.

Monet jäsenistämme puhuvat nykyisin kotikylissään avoimemmin vammaisten naisten elämästä ja oikeuksista. Seuraava askel on saada koulutusta ja oma talous kuntoon. Olen itse tästä hyvä esimerkki. Olen itsenäinen, minulla on työni ja palkkani, voin maksaa kotiapulaiselleni, liikun itsenäisesti kaupungilla. Minulla on vilkas sosiaalinen elämä, kuten monilla Etiopiassa.

Olen löytänyt uudelleen yhteyden lapsuuden perheeseeni ja antanut heille heidän valintansa anteeksi. Tiedän olosuhteet, joissa he ovat maalla eläneet. Ei ole helppoa kasvattaa vammaista lasta, kun ei ole tarpeeksi tietoa. Jos olisin jäänyt sinne, minulla ei olisi ollut edes kyynärsauvoja. Nykyään tapaan veljeni perhettä säännöllisesti ja meillä on lämpimät välit.”

 Berhane Daba (49) on Ethiopian Women with Disabilities -järjestön toiminnanjohtaja. Vuonna 2015 hänelle myönnettiin Yhdysvalloissa Harris Wofford Global Citizen Award työstä oman yhteisönsä kehittämisessä. Hän on ensimmäinen vammainen nainen, joka on saanut tämän palkinnon.


INFO

MARTTOJEN KEHITYSYHTEISTYÖ

Kun tuet Marttojen kehitysyhteistyötä, osa rahoituksesta ohjataan vuosina 2016–2018 yhteistyössä Kynnys ry:n kanssa Etiopian vammaisten naisten EWDNA:n toimintaan. Kamerunissa hankkeemme jatkuu vuonna 2017.

Tavoitteena on tuoda haavoittuvassa asemassa oleville naisille lisää päätösvaltaa, toimeentulomahdollisuuksia ja kotitaloustaitoja. Valvomme rahojen käyttöä ja kehitämme työtä yhdessä kumppaniemme kanssa. Ulkoministeriö tukee työtämme, mutta marttojen oma osuus on välttämätön.

Kutsu marttailtaan oman alueesi kansainvälinen martta kertomaan työstämme. Yhteystiedot saat piiristä. Tänä vuonna vapaaehtoisten koulutuksissa teemana on Etiopia. Ruokakurssiaineisto Etiopian kynnyksellä on yhdistysten käytössä syksyllä.

Martat voivat osallistua keräykseen esimerkiksi marttaillan kahvirahalla, myyjäisten tuotolla tai syntymäpäivälahjoituksella.

Keräystili FI15 8000 1570 4855 90/Marttojen kehitysyhteistyö, viite 2066.

Keräyslupa POL-2015-7512. Lupa voimassa 1.8.2017 saakka koko Suomen alueella Ahvenanmaata lukuun ottamatta.