Historia
Historia
Kynnyksen historia
Teksti: Jutta Selänpää ja Sanni Purhonen
Kynnyksellä on ollut merkittävä rooli suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa. Kynnyksen alkuaikoina vammaisia syrjittiin vielä enemmän kuin nykyään. Osaltaan Kynnyksen ansiosta yhteiskunnasta on tullut monin tavoin parempi. Alkujaan lähdimme parantamaan vammaisten koulutusmahdollisuuksia, mutta sittemmin olemme ajaneet kaikkia vammaisten oikeuksia. Ajettaessa ihmisoikeuksia tie ei ole aina ollut helppo ja se on vaatinut rohkeita tempauksia. Olemme osoittaneet, että asioihin voi todellakin vaikuttaa.
Eri vuosikymmenillä Kynnyksellä on ollut eri teemoja, joihin se on keskittynyt. 1970-luvulla näitä teemoja olivat muun muassa koulutus, esteettömyys ja ihmissuhteet. 1980-luvulla keskityttiin politiikan, kansainvälisyyden ja itsenäisen elämän kysymyksiin. 1990-luvulla tärkeiksi koettiin muun muassa kehitysyhteistyö, naisten asema, kulttuuri ja iskuryhmä Rammat pantterit. 2000-luku on taas ollut vammaisten oikeuksien, kehitysyhteistyön ja henkilökohtaisen avun vuosikymmenen.
Koko kirje on luettavissa Kynnys-lehdessä 4 / 2019.
Järjestön syntyminen
Kynnys ry syntyi vuonna 1973, kun vammaiset opiskelijat perustivat sen. Kalle Könkkölä kirjoitti ylioppilaslehteen artikkelin “Tarvitaanko vammaisten opiskelijajärjestöä”, jossa hän perustelee järjestön tarpeen ja hahmottelee sen tehtäviä. Järjestön päämääräksi tuli edistää vammaisten ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia integroituun koulutukseen, korkeakouluopiskeluun sekä työelämään.
Kalle kävi pyytämässä useita vammaisia opiskelijoita liittymään järjestöön. Useammalle vammaiselle liittyminen muiden vammaisten joukkoon oli uutta ja pelottavaa. Osalle taas kokemus oli valaiseva: omaa vammaa ei tarvinnut hävetä.
Kynnys ry:n perustava kokous pidettiin 16.2.1973 ja se rekisteröitiin järjestöksi 10.10.1973. Kalle Könkkölästä tuli puheenjohtaja ja hän toimi tässä tehtävässä pitkään.
Kynnys sai alusta asti radikaalin maineen, kun vammaisille alettiin vaatia samoja oikeuksia kuin muillekin. Vammaisuutta oli siihen asti tarkasteltu lääketieteellisenä kysymyksenä, mutta nyt sitä ryhdyttiin tarkastelemaan yhteiskunnallisesti. Oli hyvin erikoista, että vammaiset puhuivat itse omasta puolestaan. Tämä erikoisuus on edelleen itsenäisen elämän ydinajatus.
Leena Hahle Kynnyksen toimistolla.
Vuonna 1983 Kynnys sai ensimmäiset omat toimitilat Helsingin Kalliosta. Siihen asti Kallen ja hänen vaimonsa Maijan luona oli sijainnut Kynnyksen “toimisto”. Toimitilojen remontoinnissa pyrittiin huomioimaan esteettömyys, sinne hankittiin luiskia, induktiosilmukoita ja tekstipuhelimia. Vuonna 1994 Kynnys sai ensimmäiset upouudet toimitilat, jotka oli suunniteltu varta vasten käyttöömme. Paikka nimitettiin Itsenäisen elämän keskukseksi, jossa työskenteli viisi vakituista työntekijää.
Kynnyksen aluetoimikunnista ensimmäinen perustettiin Jyväskylään vuonna 1976. Pari vuotta myöhemmin Tampereelle tuli toinen. Turun toimikunta syntyi 1970-luvun viimeisinä vuosina. Niiden jälkeen kuluikin kymmenen vuotta ennen kuin Joensuun ja Oulun toimikunnat perustettiin. Oulun toimintakeskus perustettiin vuonna 1994. Vuonna 2006 toimintaa siirrettiin myös Kuopioon. Kun aluetoimikunnat oli perustettu, Kynnyksen yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikuttamisen valtapiiri laajeni. Näin vammaisen asemasta eri puolella Suomea saatiin enemmän tietoa ja kokemuksia voitiin vaihtaa. Joukkovoima kasvoi ja moniin asioihin voitiin vaikuttaa entistä tehokkaammin. Kynnyksellä onkin edelleen aktiivista aluetoimintaa.
Esteellinen Kansallisteatteri ja Petri Meurman. Nykyään teatteriin on esteetön sisäänkäynti.
Esteettömyys
Esteettömyyteen liittyvät asiat olivat alusta asti esillä Kynnyksen kokouksissa. Ensimmäisen toimintavuoden aikana perustettiin työryhmä valmistelemaan diaesitystä vammaisten kohtaamista liikkumisen haasteista. Vuoden 1974 lopussa suunniteltiin liikkumisopasta, johon listattaisiin esteettömät paikat.
Moniin julkisiin rakennuksiin ei ollut lainkaan esteetöntä sisäänkäyntiä. Esimerkiksi Kansallisteatteriin ei ollut esteetöntä sisäänpääsyä, koska sen edustalla oli portaat. Kynnyksen oman lehden Tiedotuskynnyksen sivuilla käytiin vilkasta keskustelua kulttuuripalvelujen saavutettavuudesta. Kalle summasi käytyjä keskusteluja lehden pääkirjoituksessa kertomalla, että vammaisilla on oikeus samoihin kulttuuripalveluihin kuin muillakin. Hän kysyi, jos vammainen ei pääse esimerkiksi kirjastoon, miksi muiden on päästävä.
Myös julkisiin kulkuneuvoihin oli vaikea päästä apuvälineillä. Yhdysvalloissa oli jo tuolloin pakottava lainsäädäntö koskien julkista liikennettä. Kynnys kritisoikin voimakkaasti bussi- ja raideliikenteen esteettömyyden kehittämisen hitautta. Vaadittiin, että jokainen julkinen kulkuneuvo olisi vammaisille sopiva. Kerran päivässä kulkeva esteetön kulkuneuvo ei riitä.
1990-luvun puolivälin tienoilla vammaisjärjestötkään eivät olleet aina samaa mieltä esteettömyysvaatimuksista. Kynnys oli esittänyt kovaa kritiikkiä Muumimaailman toteutuksesta. Helsingin Sanomien mielipidepalstalla Maskun neurologisen kuntoutuskeskuksen ja Suomen MS-liiton edustajat vastasivat kritiikkiin toteamalla, että Tove Janssonin Muumilaaksossa ei ollut vammaisia. Kirjoitus kuvastaa ajattelutapaa, jonka mukaan esteettömyys pilaa rakennusten ja miljöön hengen.
Vielä 2000-luvullakin esteettömyydessä on riittänyt haasteita. Kynnyksen arkkitehti Niina Kilpelä tarkasteli asuntomessurakentamista ja huomasi, että vuoden 2008 asuntomessujen teemat olivat “ekologisuus” ja “koteja kaikille”. Silti todellisuus oli aivan toinen: apuvälineen, kuten pyörätuolin tai rollaattorin kanssa, ei ollut toivoakaan päästä messuille.
Oikeus elämään
Kynnys on ollut alusta asti perimmäisten kysymysten äärellä, kun se on ottanut kantaa vammaisten elämisen oikeuteen. Kynnyksen alkuaikoina yhteiskunnassa oli vallalla lääketieteellinen ajattelutapa, jota korosti kuntoutus. Kuntoutuksella tavoiteltiin vammaisuuden korjaamista tai sen aiheuttaman haitan vähentämistä. Kynnysläiset kritisoivat sitä, että vammaisia pyrittiin sopeuttamaan yhteiskuntaan. Olisi ollut tärkeämpää keskustella yhteiskunnan muuttamisesta erilaisia tarpeita paremmin kohtaavaksi.
Keskustelu vammaisten oikeudesta elämään lähti, kun alettiin keskustella sikiödiagnostiikasta ja eutanasiasta. Vuonna 2004 Kalle kirjoitti, että selektiivinen abortti ja tavallinen abortti eroavat siinä, että selektiivinen abortti ottaa kantaa sikiön arvoon, tavallinen ei. Vielä 1990-luvullakin perinnöllisyys- ja geenitutkijat tuntuivat olevan vammaisuutta vastaan, koska he olivat sikiötutkimusten kannalla. Kalle kirjoitti vuonna 1994 tästäkin mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin otsikolla “Vammaisuus ei ole aina taakka”.
Ensimmäinen mielenosoitus:
Helsingin työhuolto-toimistoa kohtaan.
Mielenosoitukset
Kynnyksen tärkeimpiä kannanottokeinoja ovat olleet mielenosoitukset. Ensimmäinen mielenosoitus oli Helsingin työhuoltotoimistoa kohtaan, joka hoiti 1970-luvulla Helsingin vammaisten asioita. Sosiaalihallitus rahoitti muun muassa apuvälineet ja palvelutaso oli surkea. Niinpä Helsingin keskustaan kokoontui lukuisia ihmisiä mielenosoituksiin.
Turun marssi alkaa.
1990-luvulle tultaessa Kynnyksen iskuryhmä Rammat Pantterit löysi suomalaisten tietoisuuteen. Vielä vuonna 1990 liikuntavammaisilla ei ollut asiaa juniin, joten Rammat Pantterit järjesti mielenosoituksen. Sen jälkeen Kalle lähti pyörätuolimarssille Helsingistä Turkuun. Alkumatkasta hänen seuranaan oli muita Panttereita. Tämän tempauksen tarkoituksena oli tuoda julki vammaisten ihmisten tyytymättömyys liikenneministeriön ja VR:n vuosia kestäneeseen vitkutteluun junien uudistamisessa vammaisille sopiviksi.
Kelan valtaus.
Vuonna 1995 eduskunta oli tekemässä lakiehdotusta, joka muun muassa vähentäisi rajusti Kansaneläkelaitoksen vammaisille maksamaa kuntoutusta ja siirtäisi järjestämisen kustannusvastuun kunnille. Kynnysläiset päättivät vallata Kelan toimiston Helsingin Kampissa. Heitä oli parikymmentä ja he kahlitsivat itsensä toimiston lämpöpattereihin. Lukot aukaistiin vasta iltamyöhällä, kun eduskuntaryhmien puheenjohtajat kävivät vuorollaan lupaamassa, että lakiesitys vedetään takaisin.
Kun Turussa valmistui Liikerakennus Elegia, se osoittautui täysin esteelliseksi. Turun Kynnys päätti toimia ja järjesti noin 30 henkilön iskuryhmän mielenosoitukseen. He marssivat Turun Kynnyksestä Eerikinkadulta Linnankadulle ja siitä eteenpäin Kristiinankadun kulmaan. Turun Sanomien toimittaja oli mukana kuvaajan kanssa. Myös Helsingin Sanomat sekä valtakunnalliset Yleisradio ja MTV3:n uutiset huomioivat mielenosoituksen, minkä myötä alkoi myös tapahtua. Katutasoa Elegian ympärillä ryhdyttiin korottamaan. Lisäksi käytännön vaikutuksena Turkuun tuli oma esteettömyysasiamies ja Kynnyksen aloite kaupunginhallitukselle alettiin ottaa vakavasti.
Vielä 2000-luvun alussa vaikeavammaisella ei ollut subjektiivista oikeutta henkilökohtaiseen avustajaan. Vuonna 2006 sadat vammaiset marssivat Helsingissä eduskuntatalolle. Kapinaan ryhtyivät myös muut vammaisjärjestöt. Kapinalla oli vaikutuksia, mutta toivottua lopputulosta ei syntynyt. Vuonna 2009 Kynnyksen nykyinen puheenjohtaja Marjut Ounila keksi, että ajaisi Oulusta Helsinkiin sähköpyörätuolilla ja veisi eduskunnalle vaatimuksen lakisääteisistä avustajapalveluista. Sähköpyörätuolimarssi sai myös julkisuutta, kun TV1 lähti seuraamaan sitä. Perillä Helsingissä viesti luovutettiin silloiselle kuntaministeri Mari Kiviniemelle. Tuona vuonna vaikeavammaisen subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan säädettiin lakiin.
Vaikuttaminen
Kynnyksen tehtävä on ollut alusta asti tiedottaminen. Kynnys sai pian alkuaikoina oman lehden Tiedotuskynnyksen. Toisin kuin muissa vammaisjärjestöjen lehdissä, siinä otettiin reippaasti kantaa. Se oli myös heti alusta lähtien kansainvälinen lehti, johon suomennettiin tärkeitä vammaisuutta käsitteleviä artikkeleita eri puolilta maailmaa.
Myöhemmin Tiedotuskynnyksestä tuli Kynnys-lehti. Lehden sivuilla on kritisoitu vuosien mittaan niin suomalaista vammaisjärjestökenttää kuin ympäröivää yhteiskuntaa. 1980-luvulla Tiedotuskynnyksessä otettiin kantaa, kuuluvatko vammaiset yleisopetuksen piiriin. Opettajien ammattijärjestön muistion otsikko oli ”Vammaiset oppilaat yleisopetuksen piirissä”, mutta Kallen mukaan tämä tarkoitti päinvastaista. Kalle kritisoi rajusti muistiota Tiedotuskynnyksen pääkirjoituksessa.
Opiskelun lisäksi otettiin kantaa myös siihen, voiko vammainen olla opettaja. Vuonna 1983 opetusministeriö oli tuonut eduskuntaan lakiesityksen, joka olisi tietyin edellytyksin mahdollistanut vammaisen ihmisen toimimisen opettajana. Lakiesitys lähetettiin sivistysvaliokunnalle, joka kuuli asiasta monia asiantuntijoita. Ehkä tärkeimmäksi kannanotoksi nousi professori Matti Bergströmin lausunto vuonna 1984. Lausunto oli negatiivinen, ja sen mukaan opettajan vamma merkitsee aina opetuksellisen resurssin puutetta. Kalle kirjoitti vastineen tähän.
Pääministeri Sorsa ja Vanen synty.
Kynnyksen toinen tehtävä on ollut vaikuttaminen. Ensimmäisen toimintavuoden aikana Kynnyksessä keskusteltiin muun muassa ylioppilaskirjoituksissa kohdattavista ongelmista. Vuonna 1973 Kynnys ja Näkövammaisten opiskelijayhdistys tekivät yhteistyötä ja järjestivät vammaisten abiturienttien ongelmat -aiheisen tiedotus- ja lehdistötilaisuuden Vanhalla ylioppilastalolla. Kynnyksen aktiivit kävivät myös tapaamassa opetusalan kehittämisestä päättäviä korkeimpia virkamiehiä ja politiikkoja.
Mielenosoitusten lisäksi Kynnys on vaikuttanut muutenkin muun muassa tapaamalla ministereitä ja kansanedustajia. 1970-luvulla poliitikkojen tentit olivat tärkeä vaikuttamisen tapa. Oli tärkeää tuoda tietoa vammaisten arkielämästä päätöksenteon pohjaksi ja keskustella ajankohtaisista lainsäädäntöuudistuksista vammaisten näkökulmasta. Niinpä Kynnys järjesti tällaisia tilaisuuksia, jotka saavuttivat keskeisen aseman vammaispolitiikassa ja puolueet lähettivät johtavia politiikkoja tentattaviksi. Niin kutsuttujen eduskuntatiedotteiden tarkoituksena oli nostaa kansanedustajien tietoisuutta vammaisasioista ja vammaisten näkökulmista.
Vuonna 1987 Kalle osallistui myös Tukholmassa pidettyyn YK:n maailmanlaajuiseen asiantuntijakokoukseen, jossa käsiteltiin Vammaisten vuosikymmeneen liittyviä asioita. Vuonna 1983 Kalle pääsi eduskuntaan ja oli kansanedustaja vuoteen 1987 asti. Hetki oli oivallinen, koska tuolloin laadittiin uutta vammaispalvelulakia. Sen lisäksi Kalle oli Helsingin kaupunginvaltuustossa. 1980-luvulla syntyi myös Valtakunnallinen vammaisneuvosto VANE, jonka pääsihteerinä Kalle toimi vuosina 1998–2003.
Elisa Pelkonen ja Kalle Könkkölä YK:ssa.
Yksi tapa vaikuttamiseen olivat myös erilaiset raportit ja näyttelyt. 1970-luvun loppupuolella toteutettiin “Yhteiskunta kaikille” -raportinomainen valokuvanäyttely, joka koottiin myös kirjan muotoon. Raportissa kerrottiin asiallista tietoa vammaisista, heidän ongelmistaan sekä mahdollisuuksistaan. Raportti sisälsi valokuvaosioita, jotka käsittelivät vammaisten asemaa Suomessa. Kuvat heijastivat koettuja ennakkoluuloja sekä opiskelun ongelmia ja tärkeyttä.
Kynnys järjesti monia luentoja, kursseja, tapaamisia, kokouksia ja juhlia, muun muassa viittoma- ja seksikursseja, ravintolailtoja sekä erilaisia retkiä. Retkiä tehtiin kotimaassa, mutta oli myös matkoja Eurooppaan ja sen ulkopuolelle. Esimerkiksi Kallen vieraillessa Yhdysvalloissa hän näki, että yliopistorakennukset olivat esteettömiä ja vammaisia opiskelijoita kohdeltiin yhdenvertaisina.
Gunilla Sjövall Kynnyksen ensimmäisellä toimistolla.
Henkilökohtainen apu
Nykyään henkilökohtainen apu on tärkeä vaikeavammaisen itsenäisen elämän mahdollistaja. Kynnys on ajanut henkilökohtainen avustaja -järjestelmää jo vuodesta 1977 lähtien. 1970-luvun loppupuolella Kalle kuuli ensimmäistä kertaa järjestelmästä vieraillessaan Yhdysvalloissa. Siellä kolme vammaista nuorta miestä oli muuttanut pois sairaalasta ja järjestänyt itselleen oman itsenäisen elämän avustajineen ja kuljetuspalveluineen. Tuolloin Yhdysvalloissa oli syntynyt itsenäisen elämän liike, josta alettiin puhua Suomessa 1980-luvulla. Sitä nimitettiin myös Uudeksi vammaisliikkeeksi, jonka kaksi keskeistä päämäärää oli maailman muuttaminen vammaisille paremmaksi ja vammaisten vahvistaminen tätä tavoitetta varten.
Henkilökohtainen avustaja -järjestelmä rantautui Suomeen, kun kynnysläinen Gunilla Sjövall vieraili Tanskassa, jossa vaikeavammaiset asuivat itsenäisesti avustajien turvin. Lisää Gunillan kokemuksista voit lukea täältä. Kauniainen oli ensimmäinen kaupunki, jossa kokeiltiin henkilökohtainen avustaja -järjestelmää vuonna 1979. Seuraavaksi kokeilu käynnistyi Espoossa. Loppuvuodesta 1985 Helsingissä palkattiin ensimmäisiä avustajia kokeilutoimintana ja kokeilun piiriin pääsi 27 vammaista. Pääpaino oli “nuorempiin ikäluokkiin kuuluvissa vaikeavammaisissa”.
Vuoden 1989 alusta henkilökohtainen avustaja -järjestelmä tuli vammaispalvelulain mukaiseksi toiminnaksi. Kynnysläisiä valmisteltiin järjestelmän voimaanastumiseen muun muassa antamalla neuvoja työhaastattelun pitämiseen. Järjestimme koulutusta sekä julkaisimme oppaita henkilökohtaisille avustajille ja työnantajille. Kokeilusta kesti kuitenkin melkein kaksikymmentä vuotta, ennen kuin oikeus henkilökohtaiseen avustajaan viimein kirjattiin Suomen lakiin subjektiivisena oikeutena.
Kristiina Parvento, Arja Kontkanen ja Sari Juhila Mahdollisuuksien tori -tapahtumassa 1987.
Kehitysyhteistyö
Kynnys on vaikuttanut monin tavoin vammaisten oloihin Suomessa. Sen lisäksi jo vuonna 1983 Kallen johdolla alettiin miettiä osallistumista kehitysyhteistyöhön, koska suurin osa maailman vammaisista asui kehitysmaissa. Siellä vammaiset olivat köyhempiä ja kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Kun kehitysyhteistyöprojekteja suunniteltiin ja toteutettiin, piti selvittää, miten projektit vaikuttavat kohdemaan vammaisiin. Piti varmistaa, että kehitysyhteistyö parantaa vammaisten asemaa myös omissa yhteiskunnissaan.
Kynnys oli järjestämässä kolmea kansainvälistä kokousta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Espoon Hanasaaressa järjestettiin ensimmäinen DPI:n eli Disabled People’s Internationalin, vammaisten ihmisten maailmanneuvoston kokous. Toinen kokous oli Independent Living -seminaari Invalidiliiton uudessa sopeutumisvalmennuskeskuksessa Lahdessa.
Järvenpäässä järjestettiin Vammaisten Vuosikymmenen asiantuntijakokous, jonka viralliset järjestäjät olivat Suomen valtio ja YK. Tuolloin Vammaisten vuosikymmenen oli päättymässä, joten mietittiin, kuinka se saataisiin kunnialla päätökseen ja miten edettäisiin uudella vuosituhannella maailmanlaajuisesti. Käytiin myös keskustelua, miten vammaiskysymykset hoidettaisiin YK-järjestelmässä aiempaa paremmin. Vuonna 1994 Kalle Könkkölä valittiin maailman vammaisten kattojärjestön DPI:n puheenjohtajaksi. Silloin hän oli ollut jo monen vuoden ajan Euroopan järjestön puheenjohtaja.
Maailmalla oli toiminut vain Rehabilitation International eli kansainvälinen kuntoutusjärjestö, jota hallinnoivat lääkärit ja muut asiantuntijat. Siellä vammaisten osallistujien oma ääni ei tullut kuuluviin, joten Kalle päätti lopettaa tuon yhteistyön. Vähitellen syntyi ajatus vammaisten hallinnoimasta järjestöstä.
Vuonna 1981 vietettiin kansainvälistä vammaisten vuotta, minkä seurauksena vammaisjärjestöjä alkoi syntyä myös kehittyviin maihin. Vammaiset ihmiset organisoivat osaa näistä yhteenliittymistä ja vaikutuskanavista, joissa toimintaa harjoitettiin täysin omin voimin.
1980-luvun lopulla Suomessa voimistui ajatus, että vammaisjärjestöt yhdessä voisivat voimistaa ponnistuksiaan kehitysyhteistyössä. Kehitysmaiden vammaisia olisi vaikeaa tukea yksin ja kaukaa. Vuosikymmenen lopulla syntyi FIDIDA, vammaisjärjestöjen kehitysyhteistyöyhdistys. Sen tarkoituksena on vaihtaa tietoa ja puhua yhdellä yhteisellä äänellä ulkoministeriön suuntaan. Vuonna 1998 syntyi Abilis-säätiö, tarpeesta antaa tukea nimenomaan vammaisten omille hankkeille ympäri maailmaa.
Kynnyksen kehitysyhteistyön missio on yhä, että vammaiset rohkaistuisivat itse toimimaan omasta puolestaan omissa asioissaan ja astuisivat ulos kodeistaan, jonne he ovat olleet suljettuina. 2000-luku on ollut Kynnyksessä kehitysyhteistyön vuosikymmenen. Pitkäaikaisia hankkeita on muiden muassa Keski-Aasiassa sekä kumppanuusohjelma Etiopiassa.
